Seuraavana aamuna Kate sanoi itsellensä: »Tästä päivästä täytyy minun
alkaa uusi elämä.» Hänellä oli salaisuus, jota hän ei voinut ilmaista
Petelle, mutta hän ei ollut ainoa nainen, joka on salannut jotakin
mieheltänsä. Kun ihmisillä on salaisuuksia, joitten ilmaiseminen
tuottaisi toiselle tuskaa, heidän on parasta säilyttää ne salaisuudet
ominaan. Kunnia vaati, että hänen tuli pysyä lujana kuin kallio,
hävittääkseen sielustansa Philipin muiston. Muistaen sitä lupausta,
jonka Pete oli Philipiltä hääpäivänä vaatinut, että hän ottaisi
heidän kotinsa omaksensa Ramseyssä ja huomaten, että Philipin täytyi
tulla vaikkei muusta syystä, niin ainakin ystävyyden varjolla, hän
kyseli itseltänsä, eikö hänen pitäisi estää häntä tulemasta. Mutta
ei! Hän päätti tukahduttaa sen tunteen, joka teki hänen läsnäolonsa
vaaralliseksi. Ilman sitä ei erosta olisi mitään hyötyä. Suhteessaan
Philipiin hän oli niinkuin rikoksentekijä, joka alkaa elämänsä
uudestansa — ja ainoa paikka, jossa hän voi jotakin pysyvää rakentaa,
on juuri se paikka, jossa hänen rikoksensa tunnetaan. »Antaa vain
Philipin tulla», hän ajatteli. Hän järjesteli hänen huonettansa.
Nyt hän oli naimisissa. Hänen velvollisuutensa oli olla hyvä puoliso.
Pete rakasti häntä hänen rakkautensa tekisi sen helpoksi. Kun he olivat
aamiaisella arkihuoneessa hän sanoi: »Minä tahdon mieluimmin pitää itse
taloudesta huolta, Pete.»
»Siinä sinä teet aivan oikein», myönsi Pete. »Ole itse emäntä
talossasi, rakkaani — silloin ei sinun tarvitse olla emännöitsijäsi
käskyläinen — ja silloin rouva Gorrystä tulee sinun palvelijattaresi.»
Pelastuaksensa vajoamasta kiellettyihin ajatuksiin, hän alkoi heti
paikalla tehdä työtä ja suoritella pieniä jokapäiväisiä askareita,
huoltaa talouttaan ja toimitella yhtä ja toista. Mutta taloudenpito
oli juuri se, johon hän kaikista vähimmin oli valmistautunut. Hänen
ensimmäinen lammaspaistinsa oli palanut ja kuivunut laihaksi ja
viheliäiseksi käpäläksi ja hänen ensimmäinen vanukkaansa oli paistunut
niin, että sen väri kovin muistutti pahasti palanutta tiiltä ja melkein
kirves tarvittiin, ennenkuin siitä mitään irti saatiin. Keittäjänä ei
hän suinkaan erinomaisesti edistynyt, mutta Pete käytti hyväksensä
kaikkea, mitä hän verrattomilla hampaillansa saattoi hienontaa, ja
syytti ruokahalua, jos luonto ei ottanut jotakin lajia vastaan.
Hänellä oli vielä muitakin keinoja, joilla hän koetti pitää emännän
velvollisuuksiansa hereillä. Hän osti seinäpaperia kaupasta ja alkoi
paperoida kaikkia säiliöitä ja komeroita kodissansa. Mutta kuvat
eivät sattuneet vastakkain eikä liima ottanut kiinni. Hän ompeli itse
villalangalla nimimerkit peitteihin, jotka Mummi oli heille lähettänyt
— kirjaimet P ja Q muodostivat kiehkuran K:n ympärille. Sitten hän
tutki liinavaatevarastojansa. Suursiivous tehtiin kaikissa huoneissa
kaksi kertaa viikossa. Hän maalasi kaikki hyllyt ja mihin ikinä luuli
uuden maalin sopivan, mutta maali ei tahtonut kuivua, koska hän,
säästääksensä kuusi penceä, itse sekoitti maalin ja unohti panna
tärpättiä joukkoon. Pete ylisti kaikkea, mitä hän teki, vaikka se olisi
kuinka hullusti onnistunut. Kate oli ajatellut, että olisi helppo
olla hyvän miehen hyvä vaimo. Se oli kuitenkin vaikeata — vaikeata
kenelle tahansa, hänelle se oli kaikista vaikeinta. Miehen liian suuri
leväperäisyys ja hyvänahkaisuus turmelee monen kelpo vaimon onnen.
Kauaksi aikaa hän ei voinut antautua mihinkään työhön, mutta kokonaisen
viikon hän kuitenkin antoi Petelle lukemisen, kirjoituksen ja
laskemisen opetusta. Peten lukeminen oli tavattoman kankeata, hänen
tavaamisensa mahdotonta, vaikka hän kuinka koetti paksulla sormellansa
osoitella, ja kirjoittaessaan hän työnsi kielensä toiselle puolelle
suutansa aivan kuin hänellä olisi ollut mälli poskessa samalla kun hän
piti peukalollaan aivan kynän terästä kiinni.
»Mikä kirjain tuo on, Pete», kysyi Kate, osoittaen sukkapuikolla
runokirjan sivua, joka oli avoinna heidän edessänsä pöydällä.
Pete katseli, mutta näytti kovin hämmästyneeltä. »Kysytkö sinä minulta
sitä, Kirry? Ellet sinä sitä tiedä, mistä _minä_ sen sitten tietäisin?»
»Se on suuri M, Pete.»
»Onko todellakin?» sanoi Pete katsellen tutkivasti kirjainta. »Toden
totta sehän on aivan niinkuin Pitkänniityn portti.»
»Ja tuo on suuri A.»
»Ihme ja kumma, nehän ovat aivan kuin kallotuolit vaunuvajassa.»
»Ja tämä on B.»
»No katsohan, yhä paranee! Tuo on ihan samanlainen kuin härän kavio.»
»Ja MAB tavataan Mab — kuningatar Mab», sanoi Kate jatkaen neuvomistaan.
Pete katseli häntä silmät selällänsä. »Nyt minä olen aivan varma», hän
sanoi, äänessään ylpeä sointu, »että sinä osaat tavata kaikki sanat,
Kirry.»
»En kaikkia. Joskus minun täytyy katsoa sanakirjasta, miten ne
kirjoitetaan», sanoi Kate.
Kate näytti hänelle kirjan ja selitti, miten sitä käytetään.
»Ja opettaako tämä sinua tavaamaan kaikki sanat, Kirry?» kysyi Pete.
»Kaikki tavalliset sanat», sanoi Kate.
»Ihanko todella?» sanoi Pete sipaisten kunnioittavasti kirjaa.
Seuraavana päivänä hän istui kokonaisen tunnin ja selaili kirjaa,
mutta kun hän sitten kohotti päänsä, oli hänen kasvoillansa epäilevä
ja halveksiva ilme. »Tämä kirja ei opeta sinulle kerrassaan mitään,
rakkaani», hän sanoi.
»Kuinka niin, Pete?»
»Ei, se on aivan kelvoton», sanoi Pete. »Tässä minä nyt olen istunut
ja etsinyt tavallista sanaa, aivan tavallista sanaa eikä sitä ole koko
kirjassa.»
»Mitä sanaa sinä etsit», sanoi Kate kumartuen hänen olkansa yli.
»Rakkaus», sanoi Pete. »Katso», osoittaen suurella etusormellansa,
»tuossa sen nyt pitäisi olla, mutta missä se on?»
»Mutta rakkaushan alkaa rak», sanoi Kate, »ja sinä etsit _rik_. Tässä
on — _rakkaus_.»
Pete päästi pitkän vihellyksen, sitten hän heittäytyi leveästi
tuolillensa, nosti hitaasti katseensa ja sanoi: »No sittenhän täytyy
ensin tietää, mitenkä sana alkaa, eikös niin, Kirry?»
»Totta kai, ystäväni», sanoi Kate.
»Mutta siinä tapauksessa sinä opetat tuota sanakirjaa, ystäväni, eikä
se sinua; kuule, meidän on paras panna se hyllylle.»
Kahden viikon aikana Kate luki kaikki Peten kirjeet ja vastasi
niihin. Niitä oli paljon ja sisällys oli monenlainen. Siellä oli
kirjeitä ihmisiltä, jotka odottivat suurta perintöä ja tarjosivat
tämän perintönsä pantiksi lainasta, jota Peteltä tässä tilapäisessä
hädässänsä pyysivät; liikemiehiltä, jotka aikoivat perustaa
osakeyhtiön, rakentaakseen tänne tanssisalin englantilaisten
matkailijoiden tarpeiksi; papeilta, jotka pyysivät avustusta
uusien urkujen ostoon; hienoilta naisilta, jotka kehoittivat Peteä
perustamaan muotikaupan; lahkolaisilta, jotka pyysivät häntä vieraaksi
teeiltoihinsa, ja metodistit kehuivat olevansa ylpeitä hänestä.
Kaikki, jotka tarvitsivat rahaa, kääntyivät Peten puoleen käyttäen
koreita sanoja ja imartelua apunansa. Kate asettui hänen ja pahimpien
verenimijäin väliin. Ovelimmat heistä kuitenkin saivat hänet kynsiinsä
salaa ja viekkaudella. Joskus tuli kiitoskirjeitä lahjoista ja
hyväntahtoisuudesta, joista Kate ei tiennyt mitään. Sellaiset kirjeet
hän pisti salakähmäisesti pois, ja Kate koetti olla niitä näkemättä.
»Jos minä kiellän häneltä kaiken, minä kokonansa pilaan hänet», hän
ajatteli.
Eräänä päivänä posti toi suuren kirjekuoren, jossa oli korea
lakkasinetti ja Kate veti sieltä virallisen asiakirjan ja alkoi sitä
lukea: »'velkakirja lainasta Caesar Cre − −'» »Tuo ei ole mitään»,
sanoi Pete, sieppasi asiakirjan ja pisti sen takkinsa taskuun.
Kate kohotti katseensa häneen ja siinä kuvastui tuskaa, häpeää ja
nöyryytystä ja siihen loppui hänen kirjuritehtävänsä.