Philip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja
käyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta.
Mutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli
lukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken —
että tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi,
että hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima
oli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen.
Seuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja
hajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys,
sääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton
hillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä
vaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli
Caesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti
raskaasti ja huohottaen.
»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa
sidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa,
herra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»
Mutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen
taloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki
tuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään
huomaamatta hiipi tiehensä.
Kaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta
hän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty
onni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli
hänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut
hänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa
ja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?
Tuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen,
tyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta
hän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli
sen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus
hänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä
muisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja
suunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän
asteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka
olivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.
Hän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin.
Sillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna,
huomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket
huomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen
pimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla?
Löytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate!
Tänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!