Neljä satuloitua hevosta kuopi valmiina maata ja ratsastajat odottivat
kirkon portin edessä. Sinä hetkenä kuin morsian ja sulhanen ilmestyivät
kirkosta, hevoset lähtivät hirvittävää laukkaa Caesarin taloa kohden
Kate ja Pete, Caesar, Mummi ja Nancy, joiden lisäksi oli tullut Philip
ja pastori Quiggin, palasivat katetuissa vaunuissa kotiin.
Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut suuri joukko tyttöjä, jotka
juoksivat esille vielä leikkaamattomalta viljapellolta. He vetivät
olkinuoran poikki tien ja vaativat tullia, ennenkuin päästäisivät
vaunut menemään. Pete, joka istui oven pielessä, pisti päänsä ulos
ja kysyi juhlallisesti tyytyisivätkö nämä naisryövärit rahaan vai
tahtoisivatko he tullin luonnossa — puoli kruunua kullekin tai suudelma
jokaiselle. Nauraen vastasivat tytöt, ettei heillä ollut suinkaan
mitään vastaan saada molemmat. Tämän kuullessansa Pete kuiskasi kätensä
takaa, että rouva oli näkemässä ja sitten hän otti paperipussin, joka
oli kova ja pullea kuin tykinkuula, kohotti sen ilmaan, jossa halkaisi
sen niin että rahat lensivät tyttöjoukkoon.
»Keijukaisen» portilla odotti neljä ratsastajaa heitä höyryävien
hevosten selässä. Ensin saapunut oli saanut palkinnoksensa pullon
rommia. Hänellä oli vielä toinenkin vuosisatainen etuoikeus. Kun vaunut
saapuivat oven eteen, hän astui morsiamen luokse ja mursi morsiuskakun
hänen päänsä päälle. Kilpaa koettivat hänen ympärilleen kokoontuneet
tytöt saada siitä palan, jotta voisivat seuraavaksi yöksi panna sen
päänsä alle ja saisivat nähdä unta siitä päivästä, jolloin he olisivat
yhtä ylpeitä ja onnellisia morsiamia.
Hää-aamiainen — hääpäivällinen — tarjottiin myllyn yläkerrassa, jota
käytettiin kappelina. Caesar istui pöydän päässä, Mummi toisella
ja Kate toisella puolellansa. Pete istui lähinnä Katea ja Philip
istui Mummin vieressä. Kirkkoherra oli asetettu toiseen päähän Nancy
Joen rinnalle ja osoitti tälle huomattavalle neidille erinomaista
kohteliaisuutta. Jonaique Jelly istui keskipöydässä kasvoillansa
halveksiva hymy, sillä lukkari John oli häntä vastapäätä viulu
polvillansa.
Naapurin eukot toivat nyt valmistamansa häränpaistit, lampaat,
kananpojat ja ankat, jotka Caesar ja pastori leikkelivät. Musta
Tom, joka aselevon vuoksi myöskin oli kutsuttu, tarjoili juomia
kahdeksantoista kannun lekkeristä ja välillä hän kiskoi itsekin, aivan
kuin olisi ollut janoon tukehtumaisillaan.
Caesarin lausuttua rukouksen he istuutuivat pöytään. Sitä melua, sitä
iloisuutta, sitä puheen sorinaa, sitä naurua! Kaikki oli hauskaa ja
sukkeluudet sinkoilivat ristiin rastiin. »Kuinka te voitte, John?»
— »En ole näin hyvin voinut moneen kuukauteen, herra, mutta niinhän
sanotaankin, että kaksi nälkäistä ateriaa synnyttää kolmannen —»
»Kuinkas te voitte, Tom?» — »Ei ole ollut aikaa haukata ainoatakaan
suupalaa, Caesar, niin paljon on minulla työtä juomanlaskemisessa.» —
»No, sen saa kyllä pian yksi ja toinen tuntea tukassansa.» — »Olettekos
te saanut mitään, Jonaique?» — »Runsaasti, herra, runsaasti. Täällähän
me istumme lihapatain ääressä. Se, joka saa täältä tähteet korjata,
saa viettää sunnuntaita viikon jokaisena päivänä.» — »Ottakaa tästä
häränpaistia, herra Tuomas Quilliam, vai pidättekö enemmän lampaan
käpälästä?» — »Minulla ei ole tapana valita, herra Cregeen. Maku ei
paljoa merkitse. Pääasia on, että saa tyhjän vatsansa täyteen.»
Mummi ylisti vihkimämenoja — ne olivat kauniit, ne olivat ihastuttavat
— hän ei luullut, että vanha pastori olisi sellaiseen kyennyt. Mutta
Caesar arvosteli sekä kirkkoa että kirkon palvelijoita. Hän ei ollut
tyytyväinen ristiin saarnatuolin yläpuolella, eikä myöskään papin
messupaitaan. »Turhuutta, herra, paavillista eksytystä», hän kuiskasi
Mummin ohi Philipille.
Ja sitten katosivat lampaan käpälät, häränpaistit ja linnut, ja sisään
tuli omenavanukas, pyöreä kuin täytetty lohi, ja se oli niin pitkä kuin
kaksikymmentä naulaa painava turska. Kuului ihastuksen huudahdus. »Ei
suinkaan tuo ole dynamiitti-vanukasta — vihreä kuin ruoho, hapan kuin
etikka.»
Katea kehoitettiin käymään käsiksi tähän suurenmoiseen otukseen. Hänen
kasvoillensa oli ilmestynyt heikko puna hänen päästyään kotiin. Hän
puhui vähän ja nauroikin joskus, aivan kuin paino hänen sydämeltään
olisi keventynyt joka hetki; Hän kohottautui hiukan, otti vatia lähinnä
olevalla kädellänsä veitsen, jonka hänen isänsä hänelle tarjosi
ja pisti sen vanukkaaseen. Hänen sitä tehdessään kaikkien silmät
tarkastelivat häntä. Vihkimäsormus hänen sormessaan kiilsi ja jokainen
saattoi sen nähdä.
»Katsokaapas tuota», huudahti Musta Tom. »Siinä on miehelle vaimo, joka
kelpaa. Häpeääköhän hän näyttää sormustaan, luuletteko? Eipä suinkaan,
katsokaahan.»
Silloin alkoivat nuoremmat naiset nauraa ja tirskua ja joku huudahti:
»Kas, tyttöparkaa, kirkossa hän on tullut vasenkätiseksi.»
»Samoin käy vielä teidänkin, kaunottareni», huudahti Pete. »Varokaa,
teille itsellenne voi tapahtua sama onnettomuus jonakin päivänä.»
Vadit ja lautaset vietiin pois, ja pastori nousi kiittämään ruoasta.
»Tuota ruokalukua en ole kuullut kuin kerran ennen, pastori Quiggin»,
sanoi Pete, »ja se oli», — hän sytytti piippunsa — »se oli jonkinlainen
hautajaisrukous.»
»Hautajaisrukous!»
Vähintäänkin tusina ääniä kertasi sanan ja samana hetteenä syntyi
pöydässä äänettömyys.
»Niin se kuitenkin oli», sanoi Pete. »Se tapahtui Johannesburgissa.
Kaksi toverusta oli asettunut asumaan sinne, ja toinen niistä meni
naimisiin muutaman tytön kanssa. Sievä tytön tyllykkä, tuollainen bueri
tyttö, joista varmaankin olette kuulleet puhuttavan, mutta hieman
kevytkenkäinen hempukka. Mies matkusti liikkeen asioissa sisämaahan ja
kun hän palasi syntyi siinä talossa hieman hämminkiä. Hänen toverinsa
oli hänen poissaollessaan lemmiskellyt nuorta rouvaa.»
»Sitä vailla, niinkö!» — »Kuinkas kävi?»
»Kävi? Mitäkö aviomies tuumi? Hän otti revolverin ja vaati toverinsa
tilille. Tämä oli viheliäinen raukka — ei ryhtynyt ollenkaan
taisteluun. 'Armoa!' hän huusi. 'En voi', vastasi aviomies. 'Anna
hänelle anteeksi tämä ainoa kerta', pyysi vaimo. 'Yhdellä ainoalla
kerralla nainen joutuu turmioon', sanoi mies. 'Armoa, armoa'. 'Lue
rukouksesi.' 'Armoa, armoa, armoa', 'Liian myöhääni' ja aviomies ampui
hänet kuoliaaksi. Vaimo pyörtyi, mutta mies sanoi: 'Hän ei lukenut
rukoustansa — minun täytyy tehdä se hänen puolestansa.' Silloin
hän lankesi polvillensa ruumiin ääreen, mutta oli unohtanut kaikki
rukoukset — muisti vain tämän ainoan pöytäsiunauksen ja luki sen.»
Kaikki huokasivat raskaasti Peten lopetettua juttunsa, ja Caesar
kumartui Philipiin, jonka kasvot olivat kuolemankalpeat, ja sanoi:
»Kauheata, herra, kerrassaan kauheata! Mutta kaikesta huolimatta
aivan oikein, vai kuinka? Mitenkäs sananlaskussa sanotaan: 'Parempi
vihollinen kuin uskoton ystävä.'»
Philip vastasi hajamielisesti; hänen katseensa viipyi pöydän toisella
puolella. Äkkiä oli syntynyt liikettä Katen ympärillä.
»Vettä tänne», huudahti Pete. »Mikä hirvittävä pöllö olenkaan, kun
peloittelen ihmiset pahanpäiväisiksi hautajaisjutuillani.»
»Ei, ei», sanoi Kate, »ei minua pyörrytä. Miksi te sellaisia luulette?»
»Ei, ei tietenkään, ei», touhusi Nancy, joka siinä silmänräpäyksessä
oli paikalla. »Onko hän teistä muka kalpea? No, mitä siitä, mies? Sehän
on aivan luonnollista hääpäivänä. Juo kuitenkin yksi ryyppy, niin teet
minulle mieliksi.»
Kate joi veden ja lasi kalisi hampaita vasten ja sitten hän alkoi
nauraa. Pastorin pyöreät punaiset kasvot kohosivat pöydän toisessa
päässä. »Ystävät», hän sanoi, »kääntäkäämme ajatuksemme tästä
surullisesta tarinasta iloisempiin asioihin. Täyttäkää lasinne
reunoja myöten ja juokaa minun kanssani malja tämän onnellisen parin
terveydeksi. Me kaikki tunnemme heidät molemmat. Me tunnemme morsiamen
kuuliaiseksi lapseksi ja suloiseksi tytöksi, jonka puhtaus ja luonne
ovat niin täydelliset, ettei kenenkään mieleen voi johtua epäjaloja
ajatuksia hänen läsnä-ollessansa. Sulhasessa me tunnemme todellisen
manilaisen miehen, rehdin, rehellisen ja totisen, miehen, joka sanoo
mitä ajattelee ja vastaa sanoistansa. Jumala on ollut heille hyvä ja
armollinen. Tällaisilla rehellisillä ja saastuttamattomilla sieluilla
on suuri syy kiittää ja ylistää Herraa. Heitä ei uhkaa ihmisen pahin
vihollinen, vihollinen, joka on heissä itsessänsä, heidän sydäntänsä
eivät pahat himot ole saastuttaneet. Me voimme siis koko sydämestämme
toivottaa heille onnea ja menestystä; mikä kohtalo heitä elämässä
odottaneekin, he tulevat aina olemaan onnellisia ja tyytyväisiä.»
»Oi, kuinka kaunista ja opettavaa!» huudahti Mummi silmiänsä pyyhkien.
»Turhuutta, paavillista harhamielisyyttä», mutisi Caesar. »Mihin hän
perisynnin jätti?»
Puhkesi suosionosoitusten myrsky. Kate nauroi yhä. Philipin pää oli
painunut alas.
»Ja nyt, ystävät», jatkoi pastori. »Kapteeni Quilliamilla on ollut
verraton menestys ulkomailla, mutta parhaimman ja onnistuneimman työnsä
hän suoritti heti kotiin palattuaan.». — Kuului huudahdus: »Tehkää itse
samoin, pastori.» — »Se on totta, minä en ole sitä tehnyt. Kaikki on
katoavaista, rakkaus ei ole tullut minun osakseni. Herra on asettanut
minut liittämään rakastavaiset avioliittoon, ja rakkauden olen minä
jättänyt itsestäni välittämättä seurakuntalaisilleni. Mutta täällä on
saapuvilla eräs nuori mies, jolle on koko maailma avoinna ja hän on
saavuttanut kaikki, mitä elämä voi tarjota, paitsi yhtä — vaimoa.»
— Katen nauru muuttui kovaääniseksi. — »Tänä aamuna on hän ollut
ystävänsä todistajana, kun tämä otti omaksensa puhtaan ja suloisen
immen. Sallikaa minun muistuttaa hänelle tekstin sanat: 'Mene ja tee
sinä samoin.'»
Malja juotiin seisaaltaan huutaen ja toivottaen onnea ja menestystä
»Kapteeni Petelle» ja samalla lyötiin pöytään ja tömistettiin jalkoja,
ja toinen suosion myrsky syntyi, kun Pete nousi vastataksensa
maljapuheeseen. Hetkisen hän katseli ympärilleen hymyillen ja
nyökkäillen joka puolelle ja sitten hän sanoi: »Minä en suinkaan ole
mikään puhuja. Parhaimman ja lyhimmän puheeni minä pidin tänä aamuna
kirkossa saneessani: »Tahdon.» Pastori on kehoittanut minun »Dooiney
mollani» tekemään samoin. Hän ei sitä voi. Pyydän anteeksi, arvoisat
naiset, koko saarella oli vain yksi hänelle sopiva tyttö, ja minä
olen sen omakseni saanut.» — Katen nauru muuttui kirkuvaksi. — »Minun
vaimoni — —.»
Tämän sanan jälkeen, joka lausuttiin kuin mies olisi ikänsä ollut
naimisissa, lyötiin kaksikymmentä savipiipun koppaa kappaleiksi pöytään
ja Peten puheen keskeytti riemukas naurun remakka.
»No, ihme ja kumma, eikö mies voi mainita omaa vaimoansa seurassa? No,
niin, kapteenin rouva Peter Quilliam — —»
Tämä antoi aihetta uusiin suosionosoituksiin ja taas täytettiin lasit.
»No eikö sekään kelpaa? Minusta ainakin asia on niin. 'Mitkä Jumala on
yhteen liittänyt, älköön ihminen niitä erottako' — eikö se ole niin,
pastori Quiggin? Mitä te sanotte siellä — ettäkö tuomari voi heidät
erottaa? No, tässä on meillä tuomari — mutta minä kuitenkin aion
vapauttaa hänet siitä työstä.»
Katen nauru yltyi melkein hillittömäksi. Pete nyökkäsi sivullensa ja
jatkoi tuodaksensa esille kaikki suurenmoiset puhujalahjansa. »Mutta
jos nyt minun »Dooiney mollani» ei voi mennä naimisiin minun vaimoni
kanssa, yhden asian hän kuitenkin voi tehdä — hän voi tehdä hänen
kotinsa omaksensa Ramseyssä, kun hän asettuu asumaan Douglasiin ja
sieltä joka kahden viikon päästä tulee tuomiokunnan asioissa tänne.»
Kate nauroi hillittömämmin kuin koskaan ennen, mutta Philip näytti
hätääntyneeltä, nousi puoliksi istualtaan ja sanoi pöydän yli:
»Minullahan on oma täti Balluressa. Pete.»
»Hän muuttaa pian sinun luoksesi täältä», sanoi Pete.
»Sitäpaitsi onhan matkustajille hotelleita», sanoi Philip.
»Niitä on niin paljon ja ne ovat niin keskinkertaisia, että minä juuri
senvuoksi sinua pyydän», selitti Pete.
»Minä annan arvoa sinun veljellisille tunteillesi», alkoi Philip.
»Onko tämä lupaus?» kysyi Pete.
»Ellen minä voi sinun hyvyyttäsi väistää — —»
»Ei, sinä et voi väistää sitä. Tämä on siis päätetty.»
»Minä kuolisin jos — —»
»Toivon, ettei minun ystävyyteni tappaisi sinua.»
Kun Philip suostui Peten vaatimukseen, kuului voimakas ja hyväksyvä
melu, mutta sen läpi kaikui Katen nauru kuin hätähuuto. Pete hyväili
hänen käsiselkäänsä ja jatkoi: »Ja nyt te, nuoret herrat siellä,
sallikaa vanhan ja kokeneen aviomiehen antaa hyvä neuvo — hän lupasi
tänä aamuna pois kaiken mitä hän omistaa, senvuoksi ei hän voi muuta
teille antaakaan. Vanhoista pojista minä en suuria toivo. Ne ovat
aivan kuin rivaton sanko, niitä ei voi ottaa mistään kiinni.» —
Syntyi supinaa ja pöydän ympärillä olijat nyhkivät kyynärpäillään
toisiansa. »Mitä te sanotte siellä? 'Kirkkoherra', sanotte te? No
kirkkoherra on suuri mies, mutta hänpä onkin pappi, näettehän. Herra
Christian, sanotte te? Hänellä on niin paljon työtä, ettei hän jouda
ajattelemaankaan naisväkeä. Me elämme yhdeksännentoista vuosisadalla,
pojat, ja monelle meistä elämä tuntuu ankaralta. Mutta jos nuotanveto
antaa vesiperän ja maanviljelys menee päin honkia, älkää silloin
allapäin antautuko huvimatkailijain juoksupojiksi. Jos teillä on
jommoinenkin sisäinen koneisto tai selvällä kielellä sanottuna, jos te
olette reiluja ja voimakkaita, oikeita manilaisia poikia, tehkää kuten
minä tein — lähtekää ulkomaille. Ottakaa siellä tilaisuudesta vaari.
Mitä Shakespeare sanookaan?» Pete pysähtyi. »Mitä hän nyt sanookaan.»
Pete kynsi korvallistaan. »Jotakin se oli nyt vuoksesta.» Pete ojensi
leveästi kätensä. »'Olkaa varuillanne vuoksen noustessa', hän sanoo,
'se voi tuoda tullessansa teidän onnenne'.»
Sitten Peten sydän heltyi. Katsahtaen Kateen hän jatkoi: »Ja kun sitten
tulette takaisin tälle vanhalle saarelle — tämänkaltaista paikkaa ei
ole maailmassa — te voitte saada omaksenne sydämenne lemmityn, Jumala
häntä siunatkoon. Työ on mustaa, mutta hopea on valkeata ja rakkaus on
suloista, vaikka ei olisi kuin perunaa ja silliä kolmasti päivässä,
samaa päivälliseksi ja samaa illalliseksi viikon jokaisena päivänä. Kun
olette kaukana, te uneksitte hänestä. 'Onko hän uskollinen?' 'Voiko
häneen luottaa?' Tietysti hän on uskollinen ja odottaa teitä ja sinä
hetkenä, kun joudutte kotiin, hän on valmis ottamaan teidät omaksensa.»
Kate nauroi yhä, aivan kuin ei olisi voinut lakata. »Pitäkää vain
varanne, että valitsette oikean tytön, pojat. Niitä on kyllä paljonkin
olemassa. Jos nuoret miehet meidän päivinämme ovat hienommin puettuja
ja paremmin kasvatettuja, kuin heidän isänsä, ovat myöskin nuoret
naiset kauniimpia ja hyveellisempiä kuin heidän äitinsä. Hankkikaa siis
jokainen itsellenne oma lemmitty ja pitäkää huoli, että karkoitatte
kodistanne perkeleet ja koronkiskurit.»
Nousi suosionosoitusten myrsky näiden Peten sanojen johdosta ja kun se
asettui, kuului Mustan Tomin juopunut, käheä ääni: »Ajakaa varis ulos
häähuoneesta.»
Kaikki nousivat katsomaan. Suuri varis, musta kuin yö, oli tullut
avoimesta ovesta myllyyn ja asteli tyyneesti ja huolettomasti aivan
kuin tämä olisi ollut sen oma koti ja se olisi täällä tottunut
nokkimaan karisseita jyviä.
»Tuo merkitsee avioeroa», sanoi Musta Tom.
»Ajakaa se tiehensä», huusi joku.
»Se on nuoren rouvan tehtävä», vastasi toinen.
»Missä on Kate?» huudahti Nancy.
Mutta Kate vaan katseli ja nauroi edelleen.
Vihdoin varis pyörähti ympäri ja lensi tiehensä noin huomaavain
katselijain lähettyviltä. Silloin sanoi Pete: »Kuka uskoo tuommoisia
vanhain eukkojen juttuja?»
Ja Caesar vastasi: »Ei, tietysti ei kukaan, yhtä vähän kuin minä uskon
keijukaisiin. Minä olen nukkunut Keijukalliolla yötä — siihen aikaan
kun en ollut pelastettu, tarkoitan — enkä minä milloinkaan ole yhtään
ainoaa keijukaista nähnyt.»
»Sepä olisikin ollut hullu keijukainen, joka olisi teille näyttäytynyt,
Caesar», sanoi Musta Tom.
Kello yhdeksän ajettiin kiessit portaan eteen ja nuoren parin oli määrä
ajaa niillä uuteen kotiinsa. Laulettiin »Lemmenliitto» ja »Kuningas
lempii morsiantaan», »Peukalolintujen metsästys» ja »Tuuli se toukoja
huojuttaa», ja tämän jälkeen kannettiin pöydät ulos ja tanssittiin
John lukkarin viulun ja Jonaique Jellyn klarinetin soidessa. Loistavin
silmin ja punoittavin poskin Kate otti osaa kaikkeen kiihkeästi,
villisti, melkeinpä raivoisasti, kunnes hänen sukulaisensa alkoivat
tulla levottomiksi ja Caesar kuiskasi Petelle, että hän ottaisi
vaimonsa ja veisi hänet kiireesti pois.
Kate meni noutamaan huoneestansa takkiansa ja hattuansa ja hänen
poissaollessansa Mummi ja Nancy Joe, jotka olivat erinomaisen
huomattavia henkilöitä, Nancy omituisessa päähineessään, joka
oli vinossa, seisoivat naisjoukon keskessä ja vastasivat näitten
osaaottaviin ja tungetteleviin kysymyksiin.
»Minä en todellakaan voi ymmärtää, kuinka hän on voinut olla jalkeilla
näin kauan», sanoi Mummi.
»Enkä minä voi ymmärtää, kuinka minä voin olla jalkeilla täällä
senjälkeen, kun hän täältä lähtee», sanoi Nancy Joe vieden esiliinan
silmillensä.
Kate tuli alas puettuna. Koko joukko seurasi häntä ulos kokoontuen
kiessien ympärille ja lyhdyn valo lankesi heidän kasvoillensa; Pete
otti vaimonsa syliinsä ja voimakkailla käsillänsä nosti hänet kärryihin.
»Tänä iltana ette varmaankaan tahtoisi uskaltaa elämäänne turhan
vuoksi, vai mitä, kapteeni?» huudahti joku nauraen.
»Se on tiettykin», sanoi Pete hypähtäen Katen rinnalle, tarttui
ohjaksiin, heilautti piiskaa ja niin he ajoivat tiehensä.