Philip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä
viha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se
oli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli
häntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi,
että hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät
kirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen
katseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti»,
ja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan
hänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta
kun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen
tuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se
kauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko
loukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi
mitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja
kostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin
ja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa
toisen miehen kanssa ja rakastaa toista?
Hyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä
elämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä
suorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta
ja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi
kuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän
katsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä
hetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden
tunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei
hän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä
kunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän
kulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille,
raateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja
hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.