Ja sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat
selvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.
»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»
»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»
»— — 'tästä hetkestä alkaen... kunnes kuolema meidät erottaa — — '»
»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»
»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»
»— — 'lupauksen — —'»
Viimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä
ja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä
parvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu
auki ja silmät suurina.
Pete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen
sormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen
sanansa:
»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua
myötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä
osakseni saan. Amen.»
Taas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete
hyväili sen selkää toisella kädellänsä.
Tämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän
vähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta
puolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka,
lukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja
alkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:
»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi;
sinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä.
Niinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti,
A-men.»
Nyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen
äitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä
kylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja
kohtuus.»
Pastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli
näkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»
Avoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun
hän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja
hermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi
hänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea,
rouva Quilliam.»
Se oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät
hetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi
ajellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien
taakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja
uudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli
kuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki
olivat pihalla.