Kate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli
kaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä
alkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi,
hän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä
vielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen
huudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi
konemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»
Omituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman
hymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa
ihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena
odottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun
sairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä.
Nancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti:
»Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko
paistaa täydeltä terältä.»
»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.
He tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa,
vaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun
se pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja
ilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen
peilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat
surulliset, mutta loistavat.
Kirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi
jännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan
äärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen
etäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman
hämäräksi.
Vihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina,
että kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän
lauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli
päässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan
kuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian
yhtyy meihin kirkolla.»
Kate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla
äänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä
katseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi
ja veti morsiushunnun hänen silmillensä.
Seuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja
valkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja
toisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.
»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.
»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä,
että sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»
Ihmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti
myöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa
vanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen
hajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja
sitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.
Silloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se
oli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi
hätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta.
Ihmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten:
Onnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä
äänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen
kourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.
Hitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa,
kuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja
harmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he
juhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön
ihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui
vielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He
kulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja
pari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet
kellastuivat kuivuvalla ruohikolla.
Kaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli
hänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa.
Hän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin
toivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin
ihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet
pelastaisi.
He ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli
pysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului
ääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä
kohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen
kasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.
»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.
Taas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate
hymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa
häivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen,
odottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli
Kate.
Kirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä
seppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala
siunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon
ovelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko,
jonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten
peittämä kallio keskellä merta.
Isänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli
täynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin
lintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja
he katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä
ja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen
juhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului
ihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka
kalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki
säälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.
»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.
»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.
Äkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen
vastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin —
valkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui
hänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi
taas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja
noitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi
päätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli
painuksissa.
Sitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta
Kate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista
raamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn
Ta Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran
nimeen.»
Äkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »... on
asetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien
tulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen
ajattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»
Katesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen
niskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.
Taas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn,
joka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon
ikuisesti vaiti.»
Kate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin.
Philipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli
kuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme
tapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä
side oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt,
sillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän
kohotti päätänsä, hän aikoi puhua.
Ei, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan
hänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan,
ainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti,
oi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi
jatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:
» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen
salaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan
teistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan
kristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa
se nyt.»
Pappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt
hänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este?
Olihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus
kauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä
varten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut
sitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi
ankarasti vavista.
Sitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori
puhui Petelle:
» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä...
niin kauan kuin te molemmat elätte.»
Ja sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä
rinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu
hänen korvillensa: »Tahdon.»
Tämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.
»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen
kanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä
avioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä,
rakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja
kieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin
kauan kuin te molemmat elätte?»
Katen sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta:
»Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä
ja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän
huomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys.
Sitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle
hiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.
»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.