Sill'aikaa Philip itse kärsi hirveitä sieluntuskia. Kun hän kuuli Katen
sairaudesta, hänen omatuntonsa syytti häntä, ja kysyessänsä oliko
hän hourinut, hänet valtasi merkillinen alhaisuuden tunne, joka oli
hänelle aivan outo. Kohdatessaan Peten hän käsitti, miten syvälle hänen
kaksinaamaisuutensa oli hänet johtanut. Hän oli ylpeillyt olevansa
kunnian mies ja äkkiä hän oli joutunut kokonansa syrjään siltä polulta,
jota kunnian ihmiset kulkevat.
Kun ensimmäinen tuskan puuska oli ohi, hän muisteli keskusteluansa
kuvernöörin kanssa. Tuomarin arvo kiihoitti hänen mieltänsä, kunnes
hänessä oli syntynyt kuumeentapainen himo, mutta sittenkään hän ei
lähettänyt hakemuspapereitansa. Hän ei edes maininnut Nan-tädille koko
jutusta. Tämä kuuli hänen tulevaisuuden toiveistansa Peter Christian
Ballawhainelta, joka ensimmäisen kerran astui jalkansa hänen taloonsa,
tullessansa häntä onnittelemaan. Vanha herttainen neiti oli pois
suunniltansa ilosta. Kaikki hänen elämänsä suuret toiveet olivat nyt
toteutumaisillansa. Hänen unelmansa ja suunnitelmansa muuttuivat
todellisuudeksi. Philip saisi takaisin sen, mitä hänen isänsä oli
menettänyt. Oliko hän lähettänyt hakemuksensa? Ei? Hän tietysti
lähettäisi, se olisi hänen velvollisuutensa.
Mutta nyt oli Philipin mahdoton hakea koko tuomarin virkaa. Jos hän
istuutuisi pöytänsä ääreen ja kylmästi kirjoittaisi hakemuspapereita
sisäasiain ministerille, sill'aikaa, kun Kate makasi sairaana
vuoteellansa, se olisi samaa, kuin vaatisi perkeleeltä palkkaansa
siitä, että on tyttöparan uhrannut. Sitten tuli Pete puhumaan
häistänsä. Se ei oikeastaan häntä peloittanut. Sehän oli vain
viimeinen yritys saada toteutetuksi se vanha asia, joka oli pantu
alulle silloin, kun Pete lähti matkalle. Kate ei siihen suostuisi. He
olivat häneltä kysymättä pitäneet hänen suostumustansa varmana. Siinä
suhteessa hän oli kylmä, tyyni ja huoleton. Tämän jälkeen tuli hänen
entinen opettajansa, hänen isänsä vanha ystävä ja koulutoveri, jolla
oli nyt paikka arkistonhoitajana. Hän oli ylpeä oppilaastansa ja oli
saanut tietää, että Philip oli kuvernöörin parhaimmassa suosiossa ja
ensimmäinen ehdokas.
»Aina minä olen sen tiennyt», hän sanoi. »Minä tiesin sen, hyvä neiti,
minä tiesin sen. Ensi kerran kun minä näin hänet, minä ajattelin:
'hänestä tulee parhain asianajaja, mitä tällä saarella koskaan on
ollut', ja nyt — — me saamme nähdä, että minä olin silloin oikeassa.»
Tämä ystävällinen herra oli suuriääninen, sydämellinen, voimakas ukko,
vanhapoika, ja kun hän sitten puhui äsken kuolleesta tuomarista hän
sanoi, että naiset tavallisesti ovat suurimpana vaarana, joita vastaan
miehen tulee olla varuillansa. Sitten hän pyysi Nan-tädiltä anteeksi,
mutta vanha neiti ei ollut ollenkaan pahoillansa. Hän myönsi, että niin
tapahtuu joskus. Nuorten miesten tuli olla varuillansa, etteivät itse
asettaisi esteitä tiellensä.
Philip istui ja kuunteli hiljaa näitä epäitsekkäitä neuvoja, mutta
ei voinut olla tuntematta katkeraa välinpitämättömyyttä. Hän ei
kuitenkaan lähettänyt hakemuksiansa tuomarin virkaan. Sitten tuli
Caesarin kirje, jossa ilmoitettiin häistä ja määrättiin päivä. Tämä
herätti hänessä ellottavan vastenmielisyyden. Varmaankin tässä oli
harjoitettu hirvittävää pakotusta. Tyttöparka joutui onnettomuuteen ja
hänen velvollisuutensa oli estää koko avioliitto. Mutta miten? Hänellä
oli kyllä yksi selvä keino, mutta sitä hän ei voinut käyttää. Hän ei
voinut eikä tahtonut muuttaa entistä päätöstänsä, ettei itse naisi
tyttöä. Yksi oli enää jäljellä — luottaa Kateen. Hän ei ikinä antaisi
myöntymystänsä. Kun hän ei voisi saada mieheksensä häntä, hän ei menisi
naimisiin kenenkään kanssa. Hän tekisi niinkuin hänkin — eläisi ja
kärsisi yksin.
Tähän aikaan Philipin rakkaus, joka vastoin hänen tahtoaankin
oli viilennyt talkoojuhlan jälkeen hänen kiihkeästi pyrkiessään
saavuttamaan maallisia etuja, heräsi nyt äkkiä uudella voimalla
hänen saatuaan kilpailijan. Mutta hänen kunnianhimonsa taisteli
hänen rakkauttansa vastaan ja hän kyseli itseltänsä, mitä väliä
Kateen nähden olisi sillä, ottiko hän tuomarin viran vai jätti. Kate
kuului paranevan. Hänestä tuntui, ettei hänen tarvinnut mistään
moittia itseänsä ja hullua olisi ollut luopua elämänsä päämäärästä
rakkaudesta naiseen, joka ei voinut olla hänen omansa, jonka kanssa
hän ei voinut mennä naimisiin. Näin ajatellen hän kirjoitti kirjeensä
sisäministerille. Se oli lajiaan loistava kirje, yksinkertainen,
luonnollinen, asiallinen ja terävä. Hänellä oli tyyni varmuus, ettei
yhtään muuta näin onnistunutta hakemusta lähtenyt tältä saarelta, mutta
hän ei voinut viedä sitä postiin. Väristen palasi vanha hellyys hänen
mieleensä, kun hän piti sitä kädessänsä ja hän oli näkevinhän Katen
värähtelevine huulineen ja suurine, haaveellisine silmineen, jotka
kertoivat heidän kylmenevästä rakkaudestaan.
Silloin tuli Pete taas ilmaisten ratkaisevat päätökset. Kate oli
suostunut. Ei ollut enää vähintäkään epäilemisen syytä. Hänen entinen
pahastumisensa tuntui nyt hullunkuriselta, hänen luottamuksensa
järjettömyydeltä. Kate tahtoi mennä Peten kanssa naimisiin ja mitä
syytä hänellä oikeastaan oli moittia häntä? Mikä antoi hänelle oikeuden
käydä estämään tuota avioliittoa? Olihan hän jo kylliksi rikkonut
tyttöä vastaan ja tuottanut hänelle kärsimystä. Jalo mies tuli ja
tarjosi hänelle rakkautensa, ja tyttö aikoi ottaa sen vastaan. Kuinka
hän uskaltaisi käydä estämään tuota avioliittoa, kun hän ei kuitenkaan
itse voinut häntä naida?
Samana iltana hän vei hakemuskirjeensä postiin ja tyynnytteli jäytävää
rakkauttansa kunnianhimoisilla unelmilla. Hän saisi takaisin sen
aseman, jonka hänen isänsä oli menettänyt; hän uudistaisi isoisänsä
aikaiset perinnäistavat. Christianit saisivat takaisin entisen arvonsa
Man-saarella; viimeinen heistä olisi voimakas mies ja oikeudenmukainen
tuomari. Ei, hän ei koskaan menisi naimisiin; hän eläisi yksin
hiljaista, tyyntä elämää; varmaankin se olisi vähän surullista, mutta
ei onnetonta eikä myöskään aivan ilotonta.
Näiden ajatusten ja toiveitten välistä kohosi hänen mieleensä ja antoi
hänelle voimaa salainen katkeruus Katea kohtaan — hän jollain tavoin
halveksi häntä hänen huikentelevaisuutensa, kevytmielisyytensä, hänen
pinnallisen rakkautensa vuoksi, hänen valmiudestaan vaihtaa vanha
rakkaus uuteen. Hän oli ylpeä siitä, että hänen tunteensa olivat
syvemmät ja rakkautensa kestävämpi. Pete kutsui häntä häihinsä, mutta
hän ei menisi, hän keksisi kyllä jonkin tekosyyn.
Silloin muutettiin hääpäivä, jotta hän voisi olla saapuvilla, ja tuli
myöskin Katen kutsu. Olkoon sitten niin, mitäpä tuosta. Kate uhmasi
häntä. Hänen kutsunsa oli taisteluvaatimus. Hän ottaisi sen vastaan;
hän menisi häihin, ja jos heidän katseensa kohtaisivat toisensa, hän
tiesi kenen katse painuisi alas.