Seuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli
Ballureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman
tien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla
ymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip
puhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken
syyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan
kuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa.
Aamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.»
Päivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin
illalla hän tulee.»
Mutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi.
Lakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit,
mutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin
rikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello
naksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia
lähemmäksi tuomiotansa.
Jännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli
jättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia,
joita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata.
Sitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi
kiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin
noita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo
oli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että
häät siirrettäisiin.
Tänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden
askeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip
tulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä
tahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan
vedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta.
Hänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä
mikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.
Tämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän
meni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja
Pete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle.
Päivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä
kiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin
seurakunnan yhteyteen.»
»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin
siitä ulos.»
»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa
tapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko
lauman.»
»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat,
Caesar?» sanoi Pete.
»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi
Caesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä
kristillinen kirkko meiltä vaatii.»
Kate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut
sitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä
vallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien.
Hän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan
hänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?
Mitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle
myöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten
ajatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska
se antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen
siveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli?
Ja jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi?
Hänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen
häpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja
hävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate
vapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus
tapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja
kotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö
hän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä,
isällensä, Petelle, jokaiselle?
Jospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi
myöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut
mies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä
syntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen.
Mutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta
niiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän
tuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi
tehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä
olosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla
väärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa
vapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.
Myöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate
tavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon
vieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki
ääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi
aukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää
ilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti
ankarasti punastuen paikallensa.
Tulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli
suu ja silmät kuin jäniksellä.
»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.
»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»
»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle.
»Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Sitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella
monisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse
kaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt
hän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä
Pete oli viikko sitten puhunut.
Pete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita
savuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko
kaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän
puhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»
»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta
minä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en
voinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.
»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen
vihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin
nukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»
»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna
menette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»
»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.
»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon
teille yltäkylläisesti molemmille.»
»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.
Vaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan
ennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.
Kate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen
ylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä
jalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen
puolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan
naimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän
pakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.
Hän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi
työnsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi
kestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten
kanssa.
Entä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut
ajatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli
erämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin.
Hän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky
lennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.