Hän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa,
kuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä
uhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä
ja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi
päivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä
hänelle.
»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina
häät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset
luulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»
Tämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi
Philip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta
ei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä.
Seuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta
ja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja
hermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena,
jota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan,
mutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen
varaan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia
vesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita,
jotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä
kaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan
valmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit
ja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän
ilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta
sitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi
selvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.
»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan
sinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo
ostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle
naisopistolle.»
Pete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne
olivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin
tällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat
kurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia
sanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli.
Välistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti
ympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut
jotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän
huomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin
koiran silmin.
Hän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta
anteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän
aikoi huoneet kalustaa.
»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi,
Kirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat
olla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan
myymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»
Kate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella
käräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.
»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.
»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee
työtä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»
»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»
»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina',
hän sanoi.»
»Sanoitko sinä hänelle, että _minä_ ehdotin sitä.»
»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi;
'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»
Kate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä
tulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä
vuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.
Pete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat
silmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti
sävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.
»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?»
sanoi Pete.
»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat
muuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»
Seuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä
oli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa.
Aamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten
he ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip
vain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että
avioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko
ajoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin
ja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä.
Hän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
huolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista.
Vihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin
vaatimuksiin.
»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat
päässeet maantielle.
»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi
Caesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi
niihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi
suorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»
Pete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten
edessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen
ympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan
ääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä,
jos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen
koskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja
hellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.
Talo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista
häätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu
laitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin
maksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi
— näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita
hirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin,
jolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä
kapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt.
Kapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi
sulhaselle ja morsiamelle:
»Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä
Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten
juodaan häissä.»
Sitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen
äänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään
nauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni
tuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä
kiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin
komea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä
kosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan
huonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat
viedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet,
että hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle
tytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei
tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma
poikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he
eivät sitten olisi eläneet?»
Kun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista,
herätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva
ääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on
hirveätä kuulla sinun suustasi.»
»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse
säädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»
»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit
kerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan
turmeltuneet.»
Katen kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi
avata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa
hänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton.
Pete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen
miehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi
mielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen
vuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut
hänet takaisin vuoteeseen.
Seuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan
ääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi
vanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä
häälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme
vanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja
kantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat
olivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta,
jolloin he olivat nuoria.
»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi
Pete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen
kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa,
piippuansa imeskellen.
»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun
lähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra.
Aivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se
oli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa
ja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha
sulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti
minun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti
minun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä
sukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta
minun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten
kuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»
Vanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä
enemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä
tipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi
nyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.
»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta,
etkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»
Pete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa,
mutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa,
lähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin
kaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»
Kun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta
Pete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha
eukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin
salaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen
tekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»
Kate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi
suljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää
tajuntansa.