Kohtalo näytti vaativan voiton. Kate sanoi itsellensä, että Philip
oli väsynyt häneen, ettei hän rakastanut häntä enää otettuaan häneltä
kaiken ja nyt hän tahtoi päästä hänestä eroon. Hän tahtoi koettaa
unohtaa hänet, sillä hän, Kate, oli taakaksi hänelle, kun hän äkkiä
muisti noidan töllin ja ajatteli, mitä seurauksia siellä käynnistä
saattaisi olla. Kuinka hän ei ollut sitä ennen tullut ajatelleeksi?
Miksi ei hän ollut sitä koskaan ajatellut? Jos todellakin sillä tavalla
tapahtuisi! Se mahdollisuus ei häntä peloittanut. Se ei tuottanut
hänelle häpeää eikä hänen mielensä hämmentynyt; tämä ajatus ei ollut
hänelle mikään uhkaava ukkonen, se oli mieluummin kuin enkelin kuiskaus.
Häntä ei ollenkaan peloittanut. Sehän oli vain ajatus, vain
mahdollisuuden unelma. Mutta kun se oli kerran hänen mielessänsä
herännyt, se vei hänet paljon lähemmäksi Philipiä. Se antoi hänelle
oikeuden häneen. Kuinka Philip uskalsi jättää hänet sellaisen tuskan
valtaan? Hän ei antaisi Philipin jättää häntä. Hän oli hänen miehensä
ja hänen täytyi kuulua hänelle, tulkoon mitä tahansa. Yli sen kuilun,
joka erotti heitä, näytti muodostuvan ihmeellinen, salaperäinen silta.
Hän oli Philip, Philip oli hän ja he olivat yhtä, sillä — kukapa
tietää? — kuka voi sanoa — ehkä luonto itse oli niin tahtonut.
Nämä ensimäiset ajatukset, jotka Katen mielen täyttivät, olivat tehdä
hänet hulluksi ilosta. Ei ollut enää tehtävänä muuta kuin yksi ainoa
asia. Hänen tarvitsi vain mennä Philipin luo, kuten Batseba oli
mennyt Davidin luo. Totta kyllä, hän ei voisi sanoa, kuten Batseba
sanoi. Hänellä ei ollut varmuutta, mutta hänen vaatimuksensa olivat
siitä huolimatta yhtä oikeutetut. »Etkö sinä koskaan ole ajatellut,
mitä mahdollisesti voisi seurata?» Nämä olisivat ne sanat, jotka hän
sanoisi Philipille ja silloin Philip vastaisi hänelle: »Rakkahin,
sitä minä en koskaan ole tullut ajatelleeksi. Olipa todellakin ihme,
ettei se johtunut kertaakaan minun mieleeni.» Silloin huolimatta
suunnitelmistansa, huolimatta lupauksestansa Petelle, huolimatta
maailmasta, huolimatta itsestänsä — niin huolimatta omasta sielustansa,
jos se asettuisi heidän väliinsä — hän kuuluisi hänelle. Kate oli siitä
varma — hän voisi vannoa sen — Philip ei voisi vastustaa.
»Hän uskoo varmasti, mitä minä hänelle sanon», ajatteli Kate ja hän
aikoi sanoa: »Tule minun luokseni, Philip, minua niin peloittaa.» Niin
hirvittävä oli hänen sydämensä tuska, että hän sinä hetkenä olisi
saattanut iloita, vaikka maailma olisi kohdellut häntä, kuten häväistyä
naista. Jos hänen vaatimuksensa olisivat tällaiset, hän saattaisi
mennä Philipin luokse, sanoa hänelle, painaa päänsä hänen rinnallensa,
kuiskata hiljaa tämän suloisen suuren salaisuuden — nämä ihmeelliset
uutiset. Ja voi sitä iloa, sitä ihastusta, sitä ihmeellistä rakkauden
suudelmaa! »Minun, minun, minun, — vihdoinkin hän on ikuisesti minun!»
Ehkei se nyt juuri näin voisi tapahtua; hän ei ollut niin onnellinen
kuin Batseba, hän ei ollut varma, mutta kaikissa tapauksissa hänen
oikeutensa olivat samat. Oi, kuinka ihanaa, oi, kuinka äärettömän
suloista!
Entiset sukupuolellensa ominaiset viekkaat keinot, pienet petokset,
joita hän tähän asti oli käyttänyt, hän saisi kokonansa hylätä.
Hän sanoi itsellensä: »Minun täytyy lopettaa kaikki tyhmät puheet
avioliitosta Peten kanssa.» Se oli hulluutta. Se oli matalamielistä. Se
oli kurjaa narripeliä. Se oli vääryyttä — yli kaiken, oli hirvittävää,
sanomatonta vääryyttä häntä itseänsä kohtaan ja häväisi hänen
rakkautensa Philipiin! Kuinka hän koskaan oli saattanut ajatella mitään
semmoista?
Seuraavana aamuna hän oli ylhäällä ja pukeutunut, kun Mummi tuli hänen
huoneeseensa tuoden kupin teetä. »Minä voin nyt niin paljon paremmin»,
hän sanoi, »että aion mennä tänään Douglasiin ostoksille, äiti.»
»Niin, tee vain niin», sanoi Mummi iloisesti, »ja Pete varmaankin
haluaa tulla sinun kanssasi.»
»Ah, ei ei; minä tahdon mennä aivan yksin, äiti.»
»Vai niin, vai niin! Sinulla on kai joitakin pieniä asioita. Ehkä
ostoksia? Lahjoja, vai? Juo nyt sitten teesi.» Ja Mummi kääri kokoon
sälekaihtimet sanoen: »Siellä onkin kerrassaan ihana ilma. Minä
voin nähdä kirkontornin niin selvään kuin selvä on.» Sitten ympäri
pyörähtäen: »Kuulitko sinä kelloja tänä aamuna, Kitty?»
»Mitä kelloja, äitiseni?» kysyi Kate suu täynnä voileipää.
»Christin Killipin hääkelloja. Hänen vanha sulhasensa vei hänet
vihdoinkin vihille. Sinun isäsi ei jättänyt miestä rauhaan, ennenkuin
hän sen teki — ja lapsi jo joulun aikaan kahden vuoden vanha. Mutta
voitko kummempaa ajatella? Robbie jätti hänet kirkon ovelle ja nyt hän
on matkalla Englantiin Ramseyn laivalla. Niin, niin, niin hän teki.
'Te voitte saada minut vihille hänen kanssaan, mutta te ette voi saada
minua elämään hänen kanssaan', hän sanoi, ja katosi heti kuin tomupilvi
tiellä.»
»Äiti, minä en sittenkään luule, että menen tänään Ramseyhin», sanoi
Kate murtuneella äänellä. »Pelkään, etten vielä voi kyllin hyvin.»
»No, rakas lapsi», sanoi Mummi. »Luotit liian paljon voimiisi, vai?
Niin käy aina, kun alkaa parantua.»
Teeskennellyn iloisena Mummi auttoi hänet sänkyyn, ja meni sitten
huolestunein ilmein kertomaan Caesarille, että tyttö voi huonommin kuin
koskaan ennen.
Hän oli todellakin sairas, mutta hänen sairautensa syy oli sydämessä.
»Jos minä menen hänen luoksensa ja sanon sen», hän ajatteli, »menee
hän minun kanssani naimisiin — se on totta. Ei siitäkään pelkoa, että
hän jättää minut kirkon ovelle tai mihinkään muuallakaan. Hän jää
kyllä minun luokseni. Me olemme mies ja vaimo loppuun asti. Maailma
ei saa mitään tietää. Mutta minä tiedän. Niin kauan kuin elän, minä
lakkaamatta muistan, että hän uhrasi itsensä sovittaaksensa erehdyksen,
jonka oli tehnyt. Se ei saa koskaan — koskaan, koskaan tapahtua!»
Caesar tuli ylös vallan suunniltaan levottomuudesta. Hän näytti elävän
ainaisessa pelossa, että jokin odottamaton seikka ilmestyisi ja estäisi
viime hetkessä koko avioliiton. »Hei, hei, tyttöseni!» hän sanoi
leikkisästi. »Ole hyvällä mielellä, Kittyseni. Vielä paistaa sinun
elämäsi aurinko täydeltä terältä.»
Sinä iltana kuului äänekästä keskustelua kapakkahuoneesta. Puhuttiin
tämänaamuisista vihkiäisistä ja sen omituisesta surullisesta
jälkinäytöksestä. Lukkari John kuului sanovan: »Te olette kai kuulleet
kerrottavan piilotetusta lapsesta?»
»Ei sanaakaan, mistä niin?» sanoi joku.
»Ette kuulleet, ettekö? No, ne veivät lapsen salaa vihille mukanansa
päästääksensä hänet pahasta nimestä — ettekö sitä tiedä? He
panivat pienokaisen, joka on vain kolme vuotta — kaksiko, niinkö
sanotte, Mummi? — no, he pistivät pienokaisen piiloon hänen äitinsä
hameenpoimuihin vihkimisen ajaksi.»
»Älkää nyt ihmeissä!»
»No, se on totta kuin vettä! Se on vanha manilainen tapa tehdä lapsi
lailliseksi. Papit eivät siitä mitään tiedä, mutta minä olen monesti
sellaista nähnyt.»
»John on oikeassa», sanoi Jelly, »ja minä voin sanoa vielä enemmän —
juuri sen vuoksi antoi isä vihkiä itsensä.»
»Voi olla niinkin», myönsi lukkari John. »Naiselle ei kuitenkaan ollut
siitä aviomiehestä suurta iloa.»
»Ei», sanoi Pete, joka tähän asti oli vaiennut, »mutta lapsi sai
kuitenkin isänsä nimen.»
»Sitä ei kannata kehua, herra», väitti joku. »Robbie on lähtenyt
tiehensä. Mitä hyötyä on isästä, joka ei pidä huolta lapsensa
kasvattamisesta?»
»Kysykää pojiltanne, jos teillä poikia on», jatkoi Pete. »Te voitte
kysyä minulta. Minä tiedän kohtalaisen hyvin, mitä merkitsee kulkea
maailman läpi ilman isän nimeä. Jos teidän poikanne on, kuten minä,
hän kyllä ymmärtää ja saa kuulla siitä myöhään ja varhain. Hän tietää
sen lepertäessään pienen iltarukouksensa viheliäisessä vuoteessansa
jossakin ullakolla: 'Jumala suojele äitiä — ja isoäitiä', ehkä myöskin
ukkia, mutta isää ei soviteta tähän rukoukseen. Hän saa sen tuntea,
kun hän kasvaa sen verran, että hänen on lähdettävä oppimaan jotakin
ammattia. Voi lyödä veikkaa kymmenen yhtä vastaan, että hänestä tulee
lurjus, ja jos se on tyttö, sata yhtä vastaan, että hänelle käy vielä
— paljoa pahemmin. Turhuutta, sanotte te? Vain papin lörpötystä ja
valhetta, niinkö? Sekö ei mitään merkitse, että saa käyttää oman isänsä
nimeä — eikö? Niin sanovat miehet vetäytyessään velvollisuuksistansa.
Mutta kysykää _lapselta_ ja silloin te pelastutte päästämästä suustanne
hulluuden sanoja.»
Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus, ja Kate, joka oli
vuoteestansa kurkottanut kätensä avatuksensa oven, tarttui siihen
suonenvedontapaisella otteella.
»Christin Killip ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin lunttu,
herraseni», väitti Caesar.
»Kaikki kissat ovat mustia pimeässä, isä — tyttö oli kuitenkin silloin
kovin vaikeassa asemassa», sanoi Pete. »Ei, ei! Jos minä menettelisin
väärin naista kohtaan ja hän saisi minulle lapsen, minä menisin
naimisiin hänen kanssaan, jos hän tahtoisi ottaa minut, vaikka vihaisin
häntä kuin syntiä.»
Kuullessaan nämä miehekkäät sanat Mummi pyyhki keittiössä silmiänsä,
mutta Kate vääntelehti kamarissansa epätoivoissansa. »Ei koskaan,
koskaan, koskaan», hän toisteli itsellensä.
Ah, tietysti Philip menisi hänen kanssaan naimisiin, jos hän
heittäytyisi hänen niskoillensa ja viittaisi mahdollisiin seurauksiin.
Philip myöskin oli miehekäs nuorukainen; hänen sielunsa oli jalo — eikä
hän suinkaan epäröisi. Mutta ei, sitä hän ei tahtoisi, vaikka saisi
kaiken maailman aarteet.
Philip rakasti häntä ja hänen rakkautensa piti yksinänsä tuoda hänet
hänen luoksensa. Mitään pakkoa ei saisi käyttää, ei saisi sanallakaan
vihjaista hänen, Katen, tulevaisuuteen, eikä mahdollisiin seurauksiin.
Siitä riippui nykyinen ja tuleva onni, tämä odottaminen oli ainoa oikea
ja vei varmasti perille.
»Hän menee minun kanssani naimisiin minun itseni vuoksi», hän ajatteli,
»vain minun itseni eikä minkään muun vuoksi.»
Tässä sielunsa epätoivoisessa kamppailussa — tässä intohimojen ja
tuskien ristiaallokossa — hänen ylpeytensä sulki sen ainoan tien, joka
hänet olisi varmasti vienyt perille.