Sillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja
itsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti
hänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen
ei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin.
Kohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat
korkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.
Seuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen.
Tohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä
häntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja,
joilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan
jotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja
mutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi
odottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi
Caesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän
ei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon
tulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä
voi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni
teille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä
pelkään, että hän saa aivokuumeen.»
»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.
»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin
häät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne —
se on minun neuvoni.»
»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka
palaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun
panna.»
Mutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain
morsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön
mennä naimisiin heti paikalla.»
»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?»
ihmetteli Mummi.
»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti
Caesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin
kaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä
sanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi
mitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja
minä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»
Kate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin
lähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän
ei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä
omaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa
vana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän
uskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.
Tämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli
hyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli
hänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen
kalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei
Peten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain
saada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle
koko asian?
Haihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen
hänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.
Pete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä
surulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen
isällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:
»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»
Tuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän
kutsui Peten luoksensa.
»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»
»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.
Seurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä
tyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin
ihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja
sanoi: »Mitä se on?»
»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei
voi tulla häihin», sanoi Pete.
»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän
ei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn.
Hän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi
naimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.
»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti
Pete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se
johtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta
siitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri
kutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta
tuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»
Heikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi
tämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän
tulisi pelastamaan hänet.
»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.
»Tiistaina», vastasi Pete.
»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen
viikon kuluessa?» sanoi Kate.
»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.
»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä
päivän muuttamisesta.»
»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»
»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.
Katen sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli
tappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet
sellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen
kynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän
vihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.
Pete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi
suunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän
minussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia
ne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»
Kate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui
äänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä
ylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön
se mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana,
ollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»
Seuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen
iloisesta naurustansa.