Viimeinen virsi oli laulettu, Caesar tuli kotiin kappelista, muutti
pyhäpukunsa arkivaatteisiin ja sitten kuului keittiöstä puhelua ja
naurua ja astiain ja lautasten kilinää ja ahkeraa veisten ja haarukkain
kalinaa.
»Philipin täytyy tulla minun sulhaspojakseni», sanoi Pete. »Hän on nyt
mennyt kyllä takaisin Douglasiin, mutta minä pyydän teitä kirjoittamaan
muutaman rivin. Caesar, ja kutsumaan häntä.»
»Ovatko pitkät kihlausajat sinusta hauskoja, Pete», kysyi Mummi.
Viikko minusta on kylliksi», vastasi Pete tuomarin ilmein. »Vähempi
minusta ei ole sopiva, ei ainakaan kelpaa säännöksi.»
»No olette te aika hölmö», huudahti Nancy, »meneehän kolme sunnuntaita
kuulutukseenkin.»
»Silloin minun täytyy toimittaa asia John-lukkarille jo tänä iltana»,
sanoi Pete. »Siinä oli taas Nancy minua viisaampi, Mummi. Minä kun en
ole tottunut menemään naimisiin, unohdin kokonaan kuulutukset.»
Kun lukkari John sitten iltapäivällä tuli kapakkahuoneeseen, syntyi
siellä yhä enemmän iloa ja väittelyä.
Meidän täytyy saada morsiustyttöjä ja hääkakku, Pete — sehän on oikeus
ja kohtuus», sanoi Nancy.
No tietysti, ja tupakkaa ja rommia ja kaikkea, mitä kohtuudella voidaan
odottaa», sanoi Pete.
»Ja pastori — muistakaa nyt toki pastori», sanoi Mummi, »eikä vain
yksistään joku inhoittava kruununvirkamies. Minä en todellakaan voi
ymmärtää, että kukaan säädyllinen nainen voi suostua — —»
»No pastori, pastoripa tietenkin — ja pastorin rouva ehkä myöskin»,
sanoi Pete.
»Minä luulen, että me voimme järjestää sen huomisesta kahden viikon
päähän», selitti lukkari John hyvin huomaavaisena, ja siitäkös syntyi
kätten taputusta ja iloa, jotka kuitenkin Caesar kielsi mutisten:
»Paavillista hulluutta, paavillista erehdystä, herra! Eikö säädylliset
ihmiset voi viettää häitänsä ilman pappia?»
Sitten Caesar levitti molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja alkoi
kirjoittaa Peten kutsumakirjettä Philipille. Peten nimessä ei koskaan
niin hurskasta kirjettä oltu laadittu.
»Korkea-arvoisa ja Kunnioitettu Herra! Minä kirjoitan nyt sinulle,
että minä olen tykönäni päättänyt — ja minä luulen että Herra itse on
sen minulle ilmoittanut — mennä naimisiin Katherine Cregeenin kanssa,
joka on korkeasti kunnioitetun seurakunnan saarnaaja Caesar Cregeenin
suuresti rakastettu ainoa tytär, jonka miehen huoneessa minä asustan
ja jonka suurta hyvyyttä minä saan kaikin puolin nautita. Vihkiminen
tapahtuu huomisesta kahden viikon päästä Lezayren Christus-kirkossa
kello 11 aamupäivällä ja Herra suokoon, että se olisi minun sielulleni
pelastukseksi. Toivoen sinulle Herran siunausta piirrän rakkaudella ja
kiintymyksellä, palvelijasi Peter Quilliam.»
Kun tämä oli kirjoitettu, luki Caesar sen tavattomalla hartaudella
ääneen. Mummi pyyhki silmiänsä ja Pete sanoi: »Verrattoman ihana ja
hyvin kokoonpantu, herra — te ette kuitenkaan muistanut pyytää häntä
sulhaspojaksi.»
»Minun kynäni teki minulle kepposet», selitti Caesar, »mutta sen me
voimme tehdä jälkikirjoituksessa.»
»P. S. — tahdotkos sinä tulla minun sulhaspojakseni?»
Ja siitä syntyi uutta puhetta ja uutta naurua. »Sinä olet onnenpoika,
Pete», sanoi Pete itsellensä. »Tottahan ymmärrät, että sinä olet
onnellinen. Tyttösi on suloinen ja ihana kuin apila, jonka ympärillä
mehiläiset surisevat ja lämmin kuin kevätaurinko, kun se korkeimmilleen
kohoaa.»
Ja kun rakkaus on tarttuvin kaikista maailman taudeista, kuultiin Nancy
Joen sanovan: »Minä ajattelen itsekseni, että minun tuossa paikassa
pitää hankkia itselleni mies tai muuten minulta kokonaan katoaa halu
siihen.»
»Kuulettekos sitä, pojat?» huudahti Pete. »Älkää nyt vain kaikki kosiko
yht'aikaa.»
»Liian myöhään — minä olen menettänyt sen jo», sanoi Nancy ja siitäkös
syntyi uutta riemua ja naurua.
Tehdäksensä lopun tästä kevytmielisyydestä Caesar alkoi virren ja
kaikki yhtyivät siihen riemukkain äänin. Sitten Caesar rukoili
hartaasti ja John lukkari auttoi häntä, jolloin Pete astui portaan
juurelle, istahtaen alimmalle porraslaudalle, ettei Katella
huoneessansa olisi liian ikävä.