Myöhään sinä iltana Kate kuuli Caesarin ja Mummin keskustelevan, kun he
menivät vuoteeseen. Caesar sanoi:
»Minä neuvoin hänelle hauskan talon ja hän meni Ramseyhin tänä aamuna
katsomaan sitä.»
»No, voi isäkulta, miten hauskaa!» huudahti Mummi. »Petehän on ollut
kotona vasta ensi lauantaina viikon.»
»Se nuori mies tahtoo saada häät kuumeisella kiireellä pidetyiksi»,
selitti Caesar. »Hänellä on rahaa ja on paras ottaa tilaisuudesta
vaari.»
»Mutta tyttö ei kuitenkaan ole vielä kyllin tervehtynyt häitä varten»,
väitti Mummi.
»Vaikka hän on heikko, ei hän siitä sen heikommaksi tule, jos sanoo:
»Tahdon», ja kun hän on sen sanonut, hänellä on kyllä aikaa parannella
itseänsä.»
Kate vapisi pelosta. Kysymys Peten ja hänen avioliitostansa näyttiin
ratkaistavan häneltä kysymättä. Jokin yliluonnollinen voima näytti
väkisinkin johtavan asiat siihen. Kukaan ei kysynyt, tahtooko hän, eikä
kukaan itsestänsä arvannut, ettei hän tahtonut. Kaikki pitivät varmana,
että vanha liitto olisi yhä rikkomaton. Niin pian kuin hän kykenisi,
hänen tulisi mennä vihille Peten rinnalla. Pete itse odotti sitä, koska
luuli kerran saaneensa hänen lupauksensa; hänen äitinsä odotti sitä,
koska luuli, että asia kerran oli päätetty; hänen isänsä odotti sitä
nyt muutettuaan Peten menestyksen vuoksi mielensä hänen alkuperästään
ja uskovaisuudestansa; myöskin Nancy Joe odotti sitä, vaikkakaan
hänellä ei ollut muuta syytä kuin Ross Christianin peloittava haamu,
joka hänen mielessänsä yhä kummitteli. Oli vain yksi keino vapautua
tästä, ja se oli puhua peittelemättä. Mutta mitä hänen tulisi sanoa? Ja
kuinka voisi tyttö sellaista puhua?
Kate teeskenteli yhä olevansa sairas. Vielä hän makasi kolme päivää
vuoteessansa kuin vainottu susi luolassansa. Se oli hänelle kuin
pakopaikka ja hän pelkäsi seurauksia, jos hän sieltä lähtisi. Neljäs
päivä oli sunnuntai. Oli aamu ja kirkonkelloja soitettiin. Caesar oli
huutanut sänkykamarista, että jonkun pitäisi auttaa häntä ja sitoa
hänen kaulaliinansa — ja sitten hän pyysi jotakuta napittamaan hänen
mustat käsineensä. Vihdoin hän oli lähtenyt ja seurannut ihmisiä
kappeliin. Alettiin ensimmäinen virsi ja sen jonottavat säveleet
kaikuivat myllyn seinän läpi. Kate istui tyynyjen varassa vuoteessansa
ja huoneen akkuna oli auki. Selvemmin kuin laulun säveleet kuului hänen
korviinsa hevosten kavioitten kopse. Ne pysähtyivät jonkun matkan
päähän ja sitten hän kuuli saman kahden äänen keskustelua kuin kerran
ennen.
Pete puhui hyvin innokkaasti. »Paljon tilaa, paljon, paljon», hän
puheli. »Sen nimi on Jalavaharju — se on tuo levykattoinen, noiden
vanhain puitten välissä Claughbanen tien varrella. Kuiva ja siisti kuin
lokin siipi. Voisi istua selkä seinään nojaten ja syödä lattialta,
niin siisti se on. Vesijohdossa on vesi kirkasta kuin kristalli. Minä
olen ostanut »Mona-Saaren» kajuutan ja siitä minä laitan huvihuoneen
puistoon. Olen ostanut veistoskuvan eteiseen ja vielä minun pitää
hankkia ankkuri porttiin, ennenkuin kaikki on valmista. Ah, minun
täytyy laittaa hänelle kaikki niin sieväksi ja mukavaksi!»
Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana kuului vain hevosten kavioitten
kopse ja sitten Philip sanoi sammaltaen: »Mutta etkö sinä pidä liian
kiirettä, Pete?»
»Lyhyt kihlausaika on kaikkein paras ja meidän lienee toki jo kestänyt
kyllin kauan», väitti Pete. He olivat saapuneet portille ja Peten
iloinen nauru kaikui avoimesta akkunasta.
»Mutta ajattele, miten heikko hän on», sanoi Philip. »Eihän hän ole
vielä edes vuoteesta noussut, vai onko?»
»No, tietysti, tuota», puheli Pete epävarmana, »jos tyttö ei kykene...»
»Se tapahtuu niin äkkiä, näethän», sanoi Philip. »Onko hän antanut —
suostumuksensa?»
»Ei nyt suorastaan suostumusta — —» alkoi Pete, mutta Philip keskeytti
hänet sanoen kiivaasti ja innokkaasti:
»Hän ei voi — totisesti hän ei voi.»
Taas seurasi äänettömyys, jota häiritsi vain hevosten levoton
kuopiminen, ja Philip sanoi tyynemmin: »Anna kaikissa tapauksissa
tohtori Mylechreestin tutkia hänet ensin.»
»Minä en ole sellainen mies, joka pidän oikeuksistani kovin suurta
melua, en — —» sanoi Pete masentuneella äänellä, eikä Kate kuullut
enempää.
Uusi ajatus oli iskenyt hänen mieleensä niin voimakkaasti, että hän
vapisi. Aluksi se oli epäselvä ja hän koetti karkoittaa sen, mutta se
tuli takaisin, se valtasi hänet eikä hän voinut sitä vastustaa.
Oli yksi keino voittaa häntä vainoava kohtalo, ja se keino oli pakottaa
Philip puhumaan! Avioliiton Peten kanssa saisi estetyksi, jos voisi
Philipin pakottaa menemään vihille kanssansa! Philip luuli, että hän
ei ikinä voisi antaa suostumustaan Petelle — − mitä, jos hän antaisi
Philipin ymmärtää, että hän oli jo suostumuksensa antanut. Se oli ainoa
tapa voittaa Philip ja rangaista häntä.
Philip ei moittisi häntä — hän syyttäisi vain olosuhteita, kohtaloa,
hänen omaisiansa. Philip luulisi, että he pakottaisivat hänet tähän
— äiti rakkaudesta Peteen, isä rakkaudesta Peten rahoihin ja Nancy
Ross Christianin pelosta. Philip saisi tietää, ettei hän voisi
vastustaa, koska ei voisi puhua. Hän uskoisi, että hän myöntyi vasten
tahtoansa huolimatta rakkaudestansa. Hän ajattelisi häntä marttyyrina,
uhrikaritsana ja teuraseläimenä.
Se olisi petos — hyvin pieni petos. Se näytti myöskin niin
vaarattomalta — niin viattomalta, melkein hauskalta ja hullunkuriselta,
ja hän oli nainen eikä hän voinut olla sitä käyttämättä. Rakkaus,
rakkaus, rakkaus! Se olisi hänen toimintansa alkusyynä ja sen vuoksi
hän saisi anteeksi. Hän oli vedonnut Philipiin itseensä, mutta
turhaan. Nyt hän tahtoi olla suostuvinaan pitämään vanhaa liittoa
sitovana. Tarvitsi tehdä vain niin vähän ja vaikutus olisi varma.
Mustasukkaisuuden ja kauhun pakottamana Philip tulisi vaatimaan häntä
itsellensä.
Hän päätti olla viekas — kaikki nälkäiset olennot ovat viekkaita.
Hänellä oli kunnianhimoa, taipumusta loistoon ja ylellisyyteen ja hän
himoitsi päästä hienoksi rouvaksi. Jos hän saisi Philipin, saisi hän
kaikki. Rakkaus saisi tyydytyksensä, kunnianhimo täyttyisi ja halu
päästä hienoston piiriin toteutuisi. Miksi ei siis uskaltaa jotakin
näin paljon vuoksi?
Nancy tuli siivoamaan huonetta, ja Kate virkahti: »Missähän Pete nyt
lienee?»
»On kai istunut puolisen tuntia takan ääressä», tiesi Nancy. »Minä en
ymmärrä, mikä miestä vaivaa. Hän istuu, nyökyttelee ja valittaa kuin
lehmä, joka nuolee kuollutta vasikkaansa.»
»Luuletko, että hän tahtoisi tulla tänne?»
»Ei tarvitse kysyä, jos et tahdo saada häntä tänne», sanoi Nancy.
Punastuen ja änkyttäen, koettaen saada mustat suortuvansa siistityiksi,
Pete tallusti Nancyn kutsusta ylös.
Katella ei ollut omantunnon vaivoja. Se haava, jonka hän Philipiltä oli
saanut, oli tehnyt hänet tunnottomaksi Peteä kohtaan. Kuitenkin hän
käänsi päänsä hieman sivulle lausuessaan hänet tervetulleeksi.
»Voitko tänään paremmin, Kirry?» kysyi Pete hieman arasti.
»Minä voin melkein yhtä hyvin kuin ennenkin», vastasi Kate.
»Voitko todellakin?» riemuitsi Pete. »Silloinhan sinä pian tulet alas
täältä?»
»Niin toivon, Pete — sangen pian.»
»Ja kykenet vaikka mihin — niinkö?»
»Niin, tietysti, mihin vain.»
Pete nauroi sydämensä pohjasta kuin nuori poika. »Silloin minä heti
teen pienen kiertomatkan Balluren kautta ja kerron Philipille.»
»Philipille?» sanoi Kate kysyvin ilmein.
Hän sanoi minulle tänä aamuna, että sinä vielä olit siihen liian
heikko, Kirry.»
»Heikko, mihin, Pete?»
»Mennäksesi — tullaksesi — saadaksesi — tuota — tarkoitan — pappilaan
menoa jonakin päivänä, jos minun nyt täytyy se sanoa.» Ja peittääkseen
hämmennystään Pete nauroi niin, että turpeet katossa lohkeilivat ja
alkoivat tippua alas.
Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate sanoi yskien ja änkyttäen pää
kallellaan:
»Onko se nyt niin _hirveän_ väsyttävää, Pete?»
Pete hyökkäsi ylös tuoliltansa ja nauroi ihan kuin pois suunniltansa.
»Sanotko sinä niin, Kitty? Tahdotko sinä siis? kuiskaa se, rakas, minun
korvaani — niin hiljaa — niin hiljaa — —»
Hän kumartui sängyn yli, mutta Kate vetäytyi pakoon ja Nancy työnsi
hänet takaisin sanoen: »Menettekös matkaanne siitä, mokoma hanhipaimen!
Ei suinkaan teidän nyt tarvitse kiusata tyttöä kyselemällä, onko sokeri
makeata ja tahtooko hän mieluummin oman miehen kuin sulhasen.»
Nyt se oli tehty. Ensimmäinen toimi — ei, puoli tointa; sana — ei, ei
sanaakaan, vain äänettömyys. Nyt se hirvittävä asia oli alulla.
Mummi toi itse Katen päivällisen sinä päivänä, suuteli häntä molemmille
poskille, tunsi, että ne olivat hehkuvan kuumat, nyökäytti ymmärtävästi
päätänsä ja kuiskasi: »Minä tiedän — sinun ei tarvitse sanoa minulle.»