Hän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä
uinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet
hänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun
hän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan
hajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen
aamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä,
isänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja
sydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella
hänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä,
raudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! —
Suurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!
»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi
Pete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan,
Clevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole
ainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse.
Mihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko
hajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset —
missä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»
Kuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni
kuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»
»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.
»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.
»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.
»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»
Uusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa
pitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan.
Kaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki
näyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.
Mummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.
»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten
minä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten
luoksesi.»
Katelta pääsi kauhunhuudahdus.
»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa»,
lohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»
Kate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa
petti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva
nähdäkseni häntä.»
»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä
huomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen
tuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:
»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»
Ennen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen
hevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin.
Hän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni
hänen luoksensa.
»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas
toipumaan päin?»
»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.
Kate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja
kuunteli henkeä pidätellen.
»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja
Kate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»
»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te
tapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»
»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.
»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen
vointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:
»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan!
Saatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»
Kate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki
esille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.
»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui
hevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.
Kate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse
oli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja
peittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän
rakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta
ja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän
saa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään
muun kanssa.»
Sanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi
itsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä
juolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä
harhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän
olisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten
ymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän
menettelisi.
Nancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten
keskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy
neuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi
edukseen.
»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne
hiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy
pysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja
väsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei
suutelemista.»
»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja
niin hän oli huoneessa.
Kate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille.
Tulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä
ja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut
kaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että
käsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.
»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein
kuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:
»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta
kuullut.»
Hämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten
kyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa
itkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua,
ja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta
juuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen,
nosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea
suoraan kasvoihin.
»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä
tavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.
»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.
»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin
se tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun
Kimberleyssä ja seurasi minua kotiin.
»Onko se vanha?»
»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo
varmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»
Kate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.
»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli
Pete.
»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.
»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen
suloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia
Cornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän
laivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut
luudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja
minulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat
ja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä
käytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» —
»Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä,
Kirry sitä?»
Kate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman
kauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi,
löi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.
»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon
puolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania
vuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa
hullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli
katketa nauruun.
»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin
ovi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat
rouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut
— makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan!
Mutta kaikki muuttuu — muuttuu... Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä,
tunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta,
Kitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö
minä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin
villitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun
sinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö
sinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä
inhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se
oli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin... Herran
nimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»
Kate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi
tahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti
miestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.
»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä
hiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne
tulla.»
Hämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä
hänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.