Toisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä
meriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori
ja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni,
vuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi
kuin nukkuva lapsi.
Tällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin
tuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu
mereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa
kuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla
tuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli
pitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin
tuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki
silmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.
Valo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin
silmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen
vuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.
»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.
Mummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon
kiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.
»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»
»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!»
huudahti Mummi.
Taaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo
on?» kuiskasi Kate peloissansa.
»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»
»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.
»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin.
Hänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on
arvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä
pelasti.»
»Mistä myrskystä?»
»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei
sitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.
— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti
eksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä!
isä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten
edestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.
Alhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra.
Astukaa sisään, olkaa hyvä!»
»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos.
»Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha
vahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa
vahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut
unenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi.
Hän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»
Kun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi
tyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun
kuolla?»
Mummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki
esiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut
täydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa,
silloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää
hiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»
Mummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas,
rakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta
vanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita
sinne ylös mitään suuhun pantavaa?»
»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!»
päivitteli Nancy.
»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»
»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen
kanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»
»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi
tavatonta liikettä ja touhua.
»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi,
minä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»
»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan
kattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden
rinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»
»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat
hiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»
Silloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi
eteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta,
äiti.»
»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on
korjattu yläkertaan.»
»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen
nimensä!»
Ja yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen
tohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian
läpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä
kukaan voi minua siitä estää.»
Talo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli
nyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi
keittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi
katosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi
kasvonsa seinään päin..
Pian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven
ulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan
sivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri
se olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä
sisällä kirkossa?»
»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki
oven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.
»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin
suuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän
pelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin.
'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin',
sanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun,
se on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan
juurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja
miten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun
täytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän
halkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies —
hän on kerrassaan... Mutta kuuntele!»
Kuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä
aina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa
vaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»
Nancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi
katketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän
oli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate
tunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan
kynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä.
»Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää
nimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.
»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli
merkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme
Hengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta
hän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain
yksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on
Herran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä
viitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»
Kirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja
kuunteli.
»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti
tapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen
viivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen
vanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on
kehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista;
mutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa
ihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen,
sillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen
kuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin
viisituhatta helisevää kultasovereignia.»
Mummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar
karkoitettiin silloin huoneesta.
»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä
jätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.
»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja
sitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.
»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.
»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate
tiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.
Kate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi.
Hänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli
kuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten
ja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut
Pete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja
oli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen
molemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon
aidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan
partaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko
hän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?
Hän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta
tieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.
»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä
saanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli
Pete.
»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni.
Katen sydän tuntui pysähtyvän.
Äänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne
katoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina
alakerran huoneista.
»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.
»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.
»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»
»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.
»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi —
»hourailiko hän?»
»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.
»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä
helpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.
»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip.
»Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä
kävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut
paljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»
»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate
kuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän
vastalauseen.
»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt
sanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan
tiedä.»
»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa
väreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä
hyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten
minä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja
talvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei
murru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»
Kate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä,
ja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä
kuulemasta enempää.