»Päästäkää minut ovelle», sanoi Pete.
»Mutta talo voi mennä hajalle», huusi Caesar.
»Menköön vain», sanoi Pete.
Pete sulki kapakkahuoneen oven ja silloin kuului myrskyn vihellys
eteisestä.
»Milloin te näitte hänet ja missä?» kuului Peten ääni ja Joneyn ääni
vastasi:
»Hän kulki minun kotini ohi tänä iltana juuri ennen myrskyä.»
»Minä tulen teidän kanssanne, menkää», sanoi Pete, ja Mummi huusi
ravintolahuoneen perältä:
»Ota Caesarin päällystakki pienen takkisi päälle.»
»Minulla on purjeita kyllin tällaisella tuulella, äiti», huusi Peten
ääni. Vielä kuului eteisestä hirvittävä tuulen vihellys ja Caesar
palasi yksin kapakkahuoneeseen.
Taas koski kipeästi Peten haavaan, mutta hän painoi sitä kädellänsä ja
ponnisti laakson rotkoa kohden vetäen Joneytä jäljessänsä. Vihdoin he
tulivat hänen asunnollensa. Olkikaton toinen puolisko oli viskautunut
toisen päälle ja vuotiaiset olivat paljaat kuin luurangon kylkiluut.
Kaurakakkumuotti oli lentänyt seinää vasten, jauhotynnörin kansi oli
pudonnut nurkkaan ja jauhot tuprusivat ympäri tupaa kuin vitilumi
tuiskussa. Astiahylly seinällä oli tyhjä ja särkyneet sirpaleet olivat
lennelleet ympäri paljasta lattiaa, ja haahlat jotka riippuivat lieden
yläpuolella kiikkuivat uuniin kuin kuolinkellot. Tämän hävityksen
keskellä nukkui hullu poikaparka kaikessa rauhassa risaisella
vuoteellansa, jota valaisi pilvien välistä välkähtelevä kuu.
Yö kului, ja ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ravintolan keittiöön,
istuivat ja kuuntelivat ja joskus tuntui kuuluvankin ääntä, mutta Pete
ei vain palannut. He alkoivat taas itkeä ja valittaa rukoillen ääneen
ja tunnustivat nyt pelkäämättä ja häpeämättä syntinsä, joita he tähän
asti olivat salanneet kuin henkensä edestä.
»Miten kauheasti minua etsiskelläänkään — nyt minä sen selvästi näen!»
huusi Kelly, postinkantaja.
Muutamia huoletti tavattomasti, miten kävisi, jos kuolema kohtaisi
heidät täällä kapakassa.
»Minä en pidätä ketään», huusi Caesar.
»Te ette kuitenkaan anna avata ovea», väitti maanviljelijä.
Vaikka ovi olisi avattu kuin piispaa varten, ei ainoakaan olisi
kuitenkaan hievahtanut paikaltaan. Ensi kerran — miesmuistiin — lankesi
Nancy Joe polvillensa.
»Oi, Herra», hän rukoili, »sinä tiedät, että minä en vaivaa sinua
usein. Mutta pelasta Kate, Herra, oi pelasta ja suojele pikku Kirryäni!
On enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä, kuin minä olen pyytänyt
sinulta mitään, ja jos nyt otat pois tuulen, minä lupaan sinulle,
että kuluu ainakin kaksikymmentä vuotta, ennenkuin kuulet ainoatakaan
rukousta minun huuliltani.»
»Miksi sinä et rukoile maninkielellä, mokoma hurja», valitti Mummi,
»minä luen rukoukseni aina manin murteella ja luulen, että Hän kuulee
sitä parhaiten.»
»Kohottakaamme äänemme laulussa rukoukseen ja kiitokseen», huusi
Caesar, ja polvillansa, silmät lujasti suljettuina ja kädet kasvoja
peittäen kaikki alkoivat veisata kuin henkensä edestä. He veisasivat
taivaasta ja sen rauhallisista niityistä, sen sinisistä järvistä ja
loistavista pilvistä, sen kultaisista kaupungeista ja päärlyporteista,
sen temppeleistä ja kappeleista, jossa »seurakunta ei koskaan erkane
eikä sabbatti lopu». Suurta lohtua tuotti saada koettaa omalla
kirkuvalla äänellänsä voittaa myrskyn raivo. Kun he pääsivät virren
loppuun, alkoivat he sen uudestansa pysähtymättä hetkeksikään, sillä
toiset vielä vetivät viimeisiä sanoja, kun toiset jo aloittivat
uudestansa. Kun he olivat päässeet keskelle laulua, heistä oli
tuntuvinaan kuin myrsky entistä suuremmalla raivolla olisi pudistanut
ovea ja hillitäkseen kauhuansa he vetivät yhä kovemmin. Myrsky täristi
uudestansa ja Caesar huusi:
»Vielä kerran, veljet», ja taas he mylvivät virren alusta loppuun.
Jyristys kuului kolmannen kerran, ja Caesar huusi:
»Vielä kerran, rakkaat ystävät», ja he kirkuivat virttä kuin
raivohullut.
Silloin lensi ovi räsähtäen auki aivan kuin raivokkaasta potkusta, ja
Pete villin ilmein, kasvot vihreinä suolaisesta meren vaahdosta, astui
kynnyksen yli Kate tajutonna sylissänsä ja Joneyn hullu, tuijotteleva
poika selässänsä.
»Ylistetty olkoon Herra, että hän on kuullut meidän rukouksemme!»
huudahti Caesar. »Mistä sinä hänet löysit?»
»Autiosta töllirähjästä solan luona», vastasi Pete.
»Noidan entisestä tuvasta.»