X.

Ovea oli vaikea sulkea hänen jälkeensä, sillä koillistuuli oli

kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Caesar luikahti maitokamariin

näädäksensä, olivatko ulkohuoneet turvassa ja palasi sangen

tyytyväisin ilmein. Tallin ja navetan ovet olivat pöngässä. Latojen

ovet olivat kiinni. Kuivausuunin tuli paloi hiljaksensa ja kaikki

varovaisuustoimenpiteet oli suoritettu. Hänen tullessansa Mummi

väänteli käsiänsä huudellen: »Kate, voi minun Kateni!» ja Caesar

nuhteli häntä siitä, ettei hän luottanut Luojan johtoon.

Ihmisiä tuli nyt toinen toisensa jälkeen sisään kertoen mitä

hirvittävimpiä juttuja siitä, mitä myrsky oli saanut aikaan.

Sanottiin, että valotorni Kanakalliolla oli keikahtanut kumoon, että

tulva oli noussut Ramseyssä kaksikymmentäviisi jalkaa ja kaikki

kadut lainehtivat, ja eräs kalastaja Peelissä oli kaatunut veneineen

päivineen mereen ja hukkunut.

Joka hetki tuli yhä uusia ja uusia vieraita kapakkaan ja penikulman

alalta olivat pian kaikki onnettomat ja vaivaiset kokoontuneet sinne —

siellä oli sokea Jane, joka kykeni pysäyttämään verenjuoksun, mutta ei

voinut asettaa myrskyä; Chemiahprofeetta, jonka valkoinen parta ulottui

vyötäröille ja joka kulki sauvaansa nojaten, ja vanha Juan Vessy, joka

»eli taloissa» kerjäysmatkoillansa. Ne ihmiset, jotka siellä ennestänsä

olivat, eivät uskaltaneet mennä ulos, ja Mummi väännellen lakkaamatta

käsiänsä, huuteli: »Kate, Kate», pyydellen ihmisiä keittiöön takan

ääreen lämmittelemään. Täällä he nyt surkuttelivat poikiansa, jotka

olivat merillä, kertoivat kaikenlaisia juttuja edellisistä myrskyistä

ja kiistelivät vuosiluvuista, milloin se ja se haaksirikko oli

tapahtunut ja mitkä tuulet olivat ne aiheuttaneet.

Myrsky yhä kiihtyi ja joskus tuuli löi seiniä, aivan kuin purjeita

olisi hakattu niitä vastaan. Joskus se muistutti aaltojen pauhua, kun

ne kohisten iskevät toisiansa vastaan aavalla meren ulapalla, johon

ei mistään näy maata. Se vonkui ja valitti savupiipuissa aivan kuin

villi eläinten lauma olisi pyrkinyt vapauteen. Ja sitten tuprahti savu

kokonansa sisään ja täytti keittiön. Täytyi sammuttaa tuli kokonansa

pelastaaksensa tukehtumasta. Eteisen ovi lensi auki ja heidän täytyi

sulkea se varsiluudilla ja harjojen varsilla. Akkunat helisivät

puitteissansa ja heidän täytyi vahvistaa niitä asettamalla pöytiä

suojiksi. Huolimatta kaikista näistä tukkeamistoimenpiteistä oli

talo hatara kuin variksenpesä ja seinät natisivat kuin laivan mastot

myrskyssä. »Merelläkään en minä milloinkaan ole nähnyt tällaista ilmaa

ja minun pitäisi kuitenkin jokseenkin hyvin tuntea meri», sanoi muuan.

Toiset valittivat ja mutisivat rukouksia.

»Varas-Kelly», joka Mummin huomaamatta oli hiipinyt sisään, oli

polvillansa eräässä nurkassa, kasvot seinään päin, rukoillen Herraa

muistamaan häntä ja selitti, että hän oli nähnyt omaisuutta kirjeissä

— postimerkkejä ja muuta sellaista, mutta ei ollut koskaan koskenut

niihin. Lukkari John lausui puolustuksekseen, että hänen täytyi

haudata vanha tuomari; Jonaique, parturi, selitti, että hänen täytyy

ajella itse piispan parta, ja Claudius Kewley puolustautui sillä, että

hänellä oli vielä kolme kaurasarkaa leikkaamatta ja sen lisäksi vielä

kaurapieles kattamatta. »Oi, Herra», huusi Claudius. »Älä anna minun

ennen kuolla, ennenkuin olen saanut kaikki tehdyksi.»

Horjumattomana ja voimakkaana seisoi Caesar näitten rukoilijani

ja valittajain keskellä, jotka olivat taivuttaneet päänsä alas ja

vääntelivät käsiänsä. Kun hän kuuli maanviljelijän sanat, hänen

ilmeensä muuttui ankaraksi.

»Cloddy», hän sanoi. »Kuinka te uskallatte määrätä, mitä Jumala saa

tehdä ja tekemättä jättää.

»Helppohan teidän on puhua, herra Cregeen», valitti maanviljelijä,

»teillähän on vuodensato turvassa», eikä Caesar voinut siihen mitään

sanoa, mutta sensijaan rankaisi hän miestä rukouksessa. »Herra on

lähettänyt myrskynsä rankaisemaan niitä, jotka ovat olleet liian

varmoja hänen armostansa, ja myrskyssäkin heillä olisi turva, jos he

vain kärsivällisesti alistuisivat Herran tahdon alle. Suuri on hänen

armonsa, mutta tottelemattomat lapset eivät tahdo ottaa sitä vastaan.

Herra, johda sinä heitä, että he vaikenevat — —»

Kesken Caesarin rukouksen, kuului ulkoa rusahtava ääni ja pelästyneenä

hän samana hetkenä hypähti seisoallensa. »Luulenpa todellakin, että

myllyn ratas on päässyt irti», sanoi hän, »ja jos niin on käynyt,

silloin ovat pian elot kuivaus-uunista tiessään.»

»Luottakaa vain Luojan johtoon, Caesar», huudahti maanviljelijä.

»Sen minä kyllä teenkin», sanoi Caesar hattunsa siepaten, »mutta ensin

minä kuitenkin sammutan tulen uunista!»

* * * * *

Saavuttuaan eteisestä pihalle Petestä tuntui, kuin näkymättömät siivet

olisivat häntä hakanneet ja hän läähätti kuin kala, joka on saanut

liian paljon ilmaa. Pistävä kipu hänen kyljessänsä muistutti häntä

haavasta, mutta hänen jaloissansa oli sähköä ja hän alkoi juosta.

Yö oli saapunut, mutta vihertävä juova oli revennyt lyijynharmaihin

pilviin ja siitä pistivät esille kuun pyöreät kasvot.

Kun hän saapui Ramseyhin, oli tulva kohonnut vanhalle ristille

asti, kattolevyt lentelivät ympäri ja satamassa paukkuivat mastot

ja raakapuut, niinkuin pommit taistelukentällä. Suoraan hän riensi

ompelijalle ja sai kuulla, ettei Kate ollut ollut siellä kuuteen

tuntiin. Kangaskaupassa hän sai tietää, että Kate kahden tienoissa

iltapäivällä oli kulkenut Ballureen päin. Hänen kulkiessaan kaupungin

läpi ammuttiin raketeilla hätämerkkejä. Muuan höyrylaiva, joka oli

ankkuroinut lahdella, oli kohottanut hätälippunsa. Meri oli peloittava

— tuhkanharmaa — ja siinä häilyi kiemurtelevia valkeita vaahtojuovia;

mutta miehet, jotka tyynellä olivat satamassa laiskoina lojuneet,

koettivat nyt kaikin voimin saada veneensä irti ja päästä merelle,

sillä vanha viikinkien veri heidän suonissaan oli alkanut kuohua.

Kulkiessaan yleisen kaivon ohi Pete pistäysi Mustan Tomin puheille,

ja ukko oli tavattoman huomaavainen ja kohtelias, kunnes sai tietää

hänen asiansa, ja vaikka hän näytti kovin pettyneeltä, vastasi hän

kuitenkin kysymyksiin. Kyllä, kyllä hän oli nähnyt sen nuoren naisen.

Hän oli kulkenut aikaisin iltapäivällä tästä ohi ja tervehtinyt häntä.

Annettuaan nämä mieluisat uutiset, Musta Tom ei kuitenkaan voinut

kieltäytyä tiputtamasta hieman katkeruuden myrkkyä herättämäänsä

iloon. »Ja kun sinä löydät hänet», hän sanoi, »on sinun parasta ottaa

hänet purteesi, sillä on toisiakin, jotka tahtovat mielellänsä heittää

hänelle köydenpään.»

»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Pete.

»Sen saat itse keksiä», sanoi Musta Tom, ja Pete löi oven jäljessään

kiinni. Kukkulan laella yhtyi kaksi tietä, joista toinen vei

»Iiriläiseen» ja toinen Port Mooariin. Saadaksensa selville, kumpi tie

olisi valittava Pete kysyi muutamasta torpasta, joka oli vähän matkan

päässä ylemmän tien varrella ja kun vastattiin, ettei Katea ollut

näkynyt, hän valitsi alemman tien. Mutta tälläkään tiellä hän ei saanut

mitään uutisia, sillä Billy myllyllänsä ei tiennyt mitään ja eukko,

joka asui aurinkokellon luona, oli mennyt jo vuoteeseen. Vihdoin hän

ehti Port Mooariin ja tuli pienelle töllille, joka oli kuin lasten

leikkitupa siisteine eteisineen ja kirkkaille akkunoineen, joista

pilkoitti punertava valo nientä huuhteleville, raivokkaille aalloille.

Se oli hummerinpyytäjän tupa. Pete kysyi, oliko hän nähnyt Katea.

Hän vastasi kieltävästi; hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin herra

Christianin. Minkä Christianin. Herra Philip Christianin.

Tämä tieto selitti Petelle vain yhden asian. Se näytti selittävän

hänelle muutaman seikan, joka oli alkanut häntä kovin ihmetyttää —

miksi Philip ei ollut tullut häntä vastaan laivarantaan, ja miksi Kate

ei ollut saanut tietoa hänen tulostansa. Nyt oli ihan selvää, että

Philip olikin Balluressa eikä siis ollut saanut hänen sähkösanomaansa,

jonka hän oli osoittanut Douglasiin.

Pete kääntyi takaisin. Varmaankin Kate oli mennyt joittenkin tuttavain

luo. Tällä hetkellä hän saattoi olla jo kotona. Hän koetti juosta,

mutta tuuli puhalsi vastaan. Se tuntui siirtyvän pohjoiseen ja oli

yltynyt raivomyrskyksi. Hän sitoi hattunsa nenäliinalla solmiten päät

leuan alle. Tukka liehui korvilla aivan kuin olisi tahtonut pieksää

häntä. Joskus tuuli heitti hänet pensaikkoon ja monesti se paiskasi

hänet polvilleen. Hän pyrki kuitenkin eteenpäin läpi suolaisen meren

vaahdon, joka välkkyi sateenkaaren väreissä ja virtasi maalle kuin

myrskyn ajama sade. Silmiä kirveli ja huulet tuntuivat suolaisilta.

Kuu paistoi nyt täydeltä terältä merkillisten pilvenlonkien välitse,

ja Pete saattoi aivan selvään nähdä kääntyessänsä lahdelle päin joukon

ihmisolentoja, jotka olivat kokoontuneet kalliolle Port Lewaigen

yläpuolelle. Pelosta vapisten hän pyrki kaikin voimin heidän luoksensa.

Oman onnensa nojaan jätetty purjelaiva lahdella oli katkaissut

ankkuriköytensä ja aallot heittelivät sitä kuin sokeata hyljettä

kallioita kohden. Se iski kiviin valittaen kuin elävä olento ja heti

painui sen kokka alas, jolloin meren valkoinen leijona kiljuen vieri

sen ylitse, aallot virtasivat kannelle ja täyttivät hytit ja ruumat,

peräsin irtaantui, purjeet repeytyivät irti mastoista ja tämä uiva

koti, jossa ihmiset olivat eläneet, nukkuneet, laulaneet, nauraneet ja

laskeneet leikkiä, oli nyt vain hylky, jota aallot heittelivät sinne

tänne.

Kun Pete palasi Sulbyyn ei Kate ollut vielä tullut, mutta levottomuus

hänen katoamisestaan häipyi siihen kauheaan meluun, touhuun ja

hosumiseen, mihin Caesar oli huoliensa vuoksi joutunut. Seisten

kompostikasalla pimeässä hän huusi maitokamariin jylisevällä äänellä,

joka kuitenkin myrskyn välistä kuului kuin raivokkaan kissan

vonkuminen. Myllyn ratas pyöri kuin »villikissa» — eikö kukaan voisi

ottaa sitä kiinni? Tallin katto oli lentänyt tiehensä ja tamma

hakkautui kappaleiksi »tuossa tohisevassa helvetin kidassa» — eikö nyt

kukaan voinut mennä sulkemaan ovea? Navetan olkikatto heilui ja hakkasi

kuin purje — eikö ollut ainoatakaan ihmistä, paitsi tuo nainen — Nancy

Joe — joka olisi auttanut häntä nostamaan tämän tikapuun, johon oli

sidottu kiviä, sinne painoksi?

Vasta sitten, kun Caesarin toiveet oli täytetty, seurasi sen verran

hiljaisuutta, että saattoi puhua Katesta. »Sain sen verran tietää

hänestä, että hän on tullut kotiin päin Claughbanen ohi», sanoi Pete,

»ja minä olen seurannut hänen jälkiänsä aina »Inkivääriin» asti. Hän ei

voi olla kaukana. Missä hän on?»

Ne, jotka saattoivat vähän mieltänsä hillitä, alkoivat arvailla.

Mummi ei voinut muuta kuin nyyhkyttää, ja Nancy Joe valitti hänen

rinnallansa. Kaikille heille oli kylliksi omissa suruissansa. Sokea

Jane valitti kovaa kohtaloansa.

»Te kaikki edes näette», hän sanoi, »mutta minä en tiedä mitään

ennenkuin onnettomuus on minut saavuttanut.»

»Älkää nyt ruikuttako, hyvä eukko», lohdutteli Pete, »puolet

elämästämme me kaikki olemme, kuten tekin — me kaikki olemme sokeita

yöllä.»

Kesken tämän melun ja valituksen kuului kolkutus ovelta ja Pete

hyökkäsi eteiseen avatuksensa oven.

»Seis», huusi Caesar. »Ei kukaan muu kuin tyttö itse pääse tänne tänä

iltana. Jos vielä kerran pääsee sisään samanlainen tuulenpuuska kuin

äskeinen, on asuinrakennuksestakin katto tiessään.»

Sitten hän huusi oven läpi tulijalle ja vastaus kuului tuulen

valitukselta.

»Kuka siellä on?»

Tulija oli Joney laakson rotkosta.

»Me olemme täällä kuin sillit tynnörissä — me emme voi päästää teitä

sisään.»

Hän ei pyrkinytkään sisään. Mutta hänen tupansa katto oli lentämässä

tiehensä ja koko hökkeli oli kaatumaisillansa, eikä hän voinut saada

poikaansa — sitä hulluraukkaa — lähtemään pois sängystä. Poikarukka

joutuisi turmioon; hän kuolisi; hän oli ainoa koko perheestä, mitä

hänelle oli jäänyt — eikö herra tahtoisi tulla pelastamaan häntä?

»Mahdotonta!» huudahti Caesar. »Siellä on meidän omammekin tänä

kauheana yönä, Joney, ja Jumala kyllä suojelee lapsiansa.»