»Jättäkää te, herra Kollehtikoppa», vastasi Musta Tom. »Mutta teidän
päänne on tyhjä kuin kontti tai täynnä pelkkää ilmaa kuin puhallettu
rakko. Siinä on sitten oikea pääpuijari, joka päästää toisten ihmisten
verkot irti ja kerää konttiinsa kaikki, mitä niistä saa.»
Nyt he olivat tulleet maalle. Joku laivan kantajista asetteli
matkalaukkua rattaille ja Caesar päästeli irti lointa ja hevosen
ruokasäkkiä.
»Nouskaa ylös, herra Peter, älkääkä kuunnelko, mitä tuo sanoo», puheli
Caesar. »Jos minun ahkeruuteni ja rehellisyyteni on ansainnut Herran
siunauksen — —»
»Jätä Herra rauhaan, sinä vanha juutalainen, sinä saaliinhimoinen
Ananias, amen», kähisi Musta Tom.
»Te olette koko elämänne ajan pilkannut Herraa, Tom», tiesi Caesar
istuutuen Peten viereen.
»Sinä et ole muka sitä tehnyt, sinä viheliäinen syntisäkki», huusi
Musta Tom. »Sinä möisit kyllä sielusi paholaiselle kuudesta pencestä ja
laittaisit inhoittavasta raadostasi arpajaiset, jos joku hullu ostaisi
arpoja.»
»Mene kotiisi, Tuomas», sanoi Caesar tarttuen ohjaksiin, »mene kotiisi
ja koeta vasta tulla paremmaksi ihmiiseksi.»
Mutta tämä oli Mustalle Tomille liikaa. »Parempi ihminen! Niinkö? Tule
alas laiturille, niin koetellaan nyrkkejä ja minä näytän sinulle, kumpi
meistä kahdesta on parempi ihminen.»
Kohta tämän jälkeen ajaa koluuttivat Caesar ja Pete kivitetyn torin yli
ja koira juosta lonkotti jäljessä. Pete kyseli lakkaamatta.
»Kuinka te itse voitte, herra Cregeen?»
»Minä olen pelastettu, herra, minä olen pelastettu, ylistetty olkoon
Herra.»
»Entäs Mummi?»
Hän, kuten minäkin, on tullut vuosi vuodelta yhä nuoremmaksi, mutta
ikävä kyllä hän välittää liian vähän hengellisistä asioista.»
»Kallistuu iltaan, se hyvä vanha enkeli? Toivon kuitenkin, että hänen
elämänsä päivä vielä kestäisi kaikista huolimatta. Ja — ja Nancy Joe?»
»Hän on vieläkin onnellinen synneissänsä», vastasi Caesar. »Sinä olet
kai nyt saanut aikalailla rahaa kasaan siellä kaukana? Me olemme
kuulleet jotakin sellaista.»
»Rahaa!» hymähti Pete. »Olen, olenpa kyllä. Aina nyt sen verran, ettei
ihan ole matti kukkarossa. Mutta mitenkäs — mitenkäs — —»
»Kas niin! Riittääkö koko iäksi, vai?» tiedusteli Caesar.
»Kyllä, niinpä luulen, mutta sehän ei kuulu tähän», sanoi Pete.
»Kuinkas voi — —»
»Ihmeellistä!» pääsi Caesarilta, »ja viidessä vuodessa! Kelpo poika, en
ollut uskoa silmiäni nähdessäni sinut.»
»Mutta Kate? Kuinka voi Kate? Miten tyttö itse voi?» kyseli Pete vähän
hämillänsä.
»Harvinaisen hyvin», vastasi Caesar.
»Jumala häntä siunatkoon!» huudahti Pete niin, että se kuului toiselle
puolen katua.
»Ehkä me saamme hänet rattaille Crellinin luona», sanoi Caesar.
»Mitä? Crellinin luona tuolla koulun kulmassa — kangaskauppias
Crellinin? Eläköön! Päästäkää minut alas! Tammahan väsyy, isä», ja Pete
harppusi pyörän yli maahan.
Hän palasi puodista, jonne Kate oli jättänyt sanan, ettei hänen isänsä
odottaisi häntä — hän ehkä joutuisi kotiin jo ennen häntä. Katujen
kerjäläisjoukon saattamana Pete saapui Caesarin luo ja heitettyään
lapsille kourallisen kuparikolikoita he lähtivät Sulbyä kohden. Ankara
tuuli oli äkkiä alkanut puhaltaa ja kiisi humisten satamasta pitkin
kaupungin ahtaita katuja.
»Ja Philip? Kuinkas hän jaksaa?» huusi Pete.
»Herra Christianko? Hän on terve ja onnellinen ja menestyy mainiosti,
herraseni.»
»Sen minä tiesin», sanoi Pete nauraen niin, että seinät kaikuivat.
»Hän kulkee tietänsä kuin virta hävittäen kaikki esteet matkaltansa»,
selitti Caesar.
»Hänen päivänsä on nousemassa, vai mitä?» kysyi Pete. »Minä aina
sanoin, että hänestä tulisi saaren ensimmäinen mies — eikä hän suinkaan
minun toiveitani petä.»
»Se nuorukainen on silloin tällöin pistäytynyt tervehtimässä meitä
— keskiviikkona tulee viikko, kun hän oli meillä talkoissa», kertoi
Caesar.
»Miesten mies!» huudahti Pete, »hän ja minä olemme kuin veljekset.»
»Ei se siis ollutkaan totta, mitä ne kirjoittivat, että sinun mustat
toverisi olivat jättäneet sinut ja luulleet kuolleeksi?»
»He lähtivät kyllä pakoon, hitto heidät periköön», sanoi Pete, »mutta
minä ajattelin, ettei olisi synti näyttää heidän erehtyneen.»
»Niin, niini Maailman alussa oli valhe ja valhetta on niin kauan kuin
maailmakin pysyy», huokasi Caesar.
Kun he ajoivat Ballawhainen ohi, huusi Pete Caesarin korvaan yli
kohisevan tuulen, joka pauhasi puissa ja heitteli pilvinä pitkin
kenttiä kellastuneita lehtiä: »Ja kuinka voi Ross?»
»Se vintiö! Elää kuin viimeistä päivää, kuin viimeistä päivää»,
vakuutti Caesar.
»Laskee kai myötätuulta täysin purjein?» huudahti Pete.
»Saattaapa laskea, mutta sielunvihollinen kalastaa siellä, missä
tuollaiset nuorukaiset uivat», tuomitsi Caesar.
»Ja ukko itse — Ballawhaine — vielä elävien mailla, vai?» huusi Pete
kätensä suojasta.
»Elää, mutta alas, alas, alas hän kulkee», loilotti Caesar. »Maailma
tulee miesparalle liian raskaaksi. Velkoja siellä, velkoja täällä ja
velkoja kaikkialla.»
»Vesi on siis kuivunut satamassa, vai?» ihmetteli Pete.
»Ei, mutta hän on laskenut karille jo ulapalla, vaikka minä olenkin
ainoa, joka niistä tiedän», selitti Caesar.
Kun he olivat kulkeneet Sulbyn sillan yli ja »Manin Keijukainen» tuli
näkyviin, Pete joutui innostuksesta suunniltansa, hyppäsi seisaallensa
ja huusi kilpaa tuulen kanssa, aivan kuin olisi ollut juovuksissa.
»Voi toki, entinen, sama paikka? Te olette pannut uuden katon —
niinpä olettekin, näenhän sen. Ja valtatie! Tuossahan se on! Rusko
on teillä vielä? Onko tuo hieho sen jälkeläinen? Kiiruhda sinä,
Molly! Antaa sen maistaa piiskaa, se ei vanhaa tammaa tapa, Cregeen.
Totisesti, tuolla tulee vanha Flora meitä vastaan! On tainnut saada
reumatismia, vai mitä? Päästäkää minut maahan, Caesar. Nyt me siis
olemme perillä, ukkoseni. Herra varjele, millainen tuoksu navetasta!
Niin lämmintä ja kosteata ja ihanaa! Mitä, etkö tunne minua, Flo? Sisu
on vielä jäljellä, vaikka oletkin hampaasi menettänyt. Ja tuolla ovat
hedelmäpuut. Kaikki, kuten ennenkin! Tunnen, että turve palaa sisällä!
Ja toden totta, ne paistavat sillejä vartaassa! Missähän Mummi lienee?
Kurkistetaanpas sisään, Caesar! Hei, hei, ai, tässä sitä ollaan!»
Niin tuli Pete kotiin nauraen, huudellen, jutellen ja hoilaten ja
hänen äänensä kaikui riemukkaana yli tuulen pauhun, joka oli vihdoin
kiihtynyt raivokkaaksi myrskyksi.
»Äiti», huudahti Caesar astuen eteiseen, »täällä on eräs herra, joka
palaa vierailta mailta ja tahtoo välttämättä tavata sinua.»
»Ketään minun omiani ei ole ulkomailla», alkoi Mummi.
»Eikö, eikö kerrassaan ketään?» uteli Caesar.
»Eräs olisi ehkä saattanut olla, vain eräs, mutta hän ei ole elävien
mailla, poikaparka — —»
»Mummi!» huudahti Pete hyökäten ravintolahuoneeseen.
»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Mummi. »Tuo on hänen äänensä.»
»Ja tässä on hän itse», huusi Pete ja samassa hetkessä tämä herttainen
eukko lepäsi hänen sylissänsä.
»Oi, hyvänen aika, hyvänen aika!» hän huohotti.
»Totisesti se on Pete. Annahan minun istua.»
»Luulitkos sitten, että se oli hänen aaveensa, äiti?» kysyi Caesar
alentuvasti.
»No, en suinkaan!» selitti Mummi. »Se poika ei nyt kuitenkaan enää
palaisi ketään peloittelemaan, siitä olen ihan varma.»
»Mutta Peten paluun vertaista ihmettä ei nyt kuitenkaan ole koskaan
nähty», alkoi Caesar. »Se on kuin jonkinlainen ylösnousemus. Minä
ajattelin, että minun tuli sonnustaa itseni noutamaan laivalta hänen
arkkunsa ja kuka ilmestyy minun eteeni, ellei juuri hän itse?»
»Oi, hyvät ihmiset, oi! Se on kerrassaan ihmeellistä, aivan
kauhistuttavaa! Minä olen aivan päästäni pyörällä ilosta», puheli Mummi.
»Valhetta oli se kirje, jonka se manilainen poika oli lähettänyt»,
selitti Caesar.
»Kirjeet ja kirjoitukset ovat kaikki valhetta», vakuutti Mummi. »Niin
kauan kuin minä elän, en minä välitä niistä tuon taivaallista, ja
jos Kelly, postinkantaja, tulee tänne, ajan minä hänet hiilikoukulla
matkaansa.
»Te siis luulitte, että minä olin mennyt sen tien, Mummi?» puheli
Pete. »No, niin minä itsekin luulin. 'Täytyykö minun kuolla?' sanoin
monen monta kertaa itselleni, mutta sitten ajattelin, ettei sellaisen
kelpo pojan kuin minun tarvitsisi jättää luitani lahomaan autioihin
erämaihin. Nyt voitte siis nähdä, että levitin siipeni ja tulin kotiin.»
»Se on Herran työ ja on ihmeellinen meidän silmissämme», sanoi Caesar,
ja Mummi, joka oli tointunut hämmästyksestänsä ja alkanut toimitella
askareitansa, huudahti:
»Antakaahan minun oikein katsella häntä. No, voi minun päiviäni,
tuollaiset korvalliset! Ja niin pehmyt, kuin kaltattu maninvilla.
Minä pidän hänestä enimmin, kun hän heittää pois hattunsa. No, voi,
voi, minä olen oikein ylpeä sinusta, poikaseni! Totisesti, en olisi
sinua tuntenut! 'Kukahan lie tuo herra isän kanssa kärryissä?' minä
ajattelin. Ja minä olisin voinut luulla, että se oli itse tuomari,
ellei hän olisi maannut kuolleena arkussansa.»
»Niinpä kyllä, niinpä kyllä», hohotti Pete. »Luulenpa, että Mummi
laskee leikkiä minun kustannuksellani.»
»Samahan se nyt on, mitä minä sanon, minä kun nyt en mitenkään voi
pysyä vaiti», huudahti Mummi ottaen esille maljan keittiön hyllyltä ja
alkaen hirvittävällä kiireellä kuoria perunoita illalliseksi.
»Mutta, missä on Kate?» kysyi Pete.
»Ai, todellakin, missä hän nyt on? Kate! Ka—ate!» huusi Mummi
kurkottaen yläkertaan, ja Nancy Joe, joka tähän asti oli seisonut
syrjässä, sanoi:
»Eikö hän mennyt kärryissä Ramseyhin, hyvä emäntä?»
»No, sellainen hölmö minä olen! Niinhän hän meni», myönsi Mummi, »mutta
miksi hän ei ole tullut isän kanssa takaisin?»
»Hän oli jättänyt Crellinille sanan, ettei pidä odottaa häntä», sanoi
Caesar.
»Varmaankin hän on mennyt neiti Clucaan luo koettamaan pukuaan», epäili
Nancy Joe.
»Onpa voinut mennä», myönsi Mummi. »Hänellä on tekeillä kaksi uutta
pukua, Pete. Ah, tytöt ovat ihan hirveän turhamaisia! Mutta ei kai
niitä nyt sovi kovin moittiakaan?»
»Hänen tulee saada vaikka kaksikymmentä kaksi jos hän haluaa, Jumala
häntä siunatkoon», hymyili Pete.
»No voi minun päiviäni!» iloitsi Nancy. »Aikooko tuo mies ostaa mekkoja
monelle vaimolle?»
»Mutta sinullahan on nälkä, poikaseni. Ota alas padanjalka, Nancy, ja
pata tulelle», määräsi Mummi. Meidän täytyy laittaa kakkuja. Kakkuja,
niin! Kakkuja juuri, niinhän minä sanoin. Hae tänne liina, minä katan
itse pöydän. Liina, sanon minä, tyttö. Vai etkö sinä koskaan ole
kuullut, mikä on pöytäliina? Missäkö se on? No, voi, voi, enhän minä
oikein muista, missä se on! Se on salissa, ei, se on arkussa portaan
juurella, tai ei, se on minun omain sänkylakanoitteni alla. Tuo se
joutuin!»
»Tuonko minä vähän risuja?» kysyi Caesar.
Tuo tietysti, äläkä nyt jää koko päiväksi sinne suustasi kiinni. Mutta
sinä et ole saanut mitään juotavaa, Pete. Tahdotko olutta tai jotakin
väkevätä? Vai tahdot odottaa Katea? No, se on minullekin mieleen.
Voihan sitä nyt olla raitiskin. 'Ollut raitis myöskin ulkomailla?'
Kuinka sinä, Nancy Joe uskallat? Sinä heittäydyt aivan liian
sukkelaksi. Tietysti hän on ollut raitis ja vakaa, siitä minä nyt olen
niin varma kuin varma on.»
»Mutta Kate», sanoi Pete astellen edestakaisin hiekkaista lattiaa,
»onko hän ollenkaan muuttunut?»
»No, nyt hän on täysi nainen, poikaseni», sanoi Mummi.
»Siitä minä olen aivan varma», vakuutti Pete.
»Yhteen aikaan hän näytti kyllä kalpealta ja hermostuneelta, mutta
nyt hän on taas virkistynyt ja kukoistaa kuin kanerva kankaalla. No,
sellaisia ne naiset ovat.»
»Minä ymmärrän», sanoi Pete, »aamu sarastaa vasta, kun oma kulta
saapuu.»
»Mutta hän on nyt koko saaren kaunein tyttö, Pete», ihasteli Nancy Joe.
Siitä olisin vaikka uskaltanut lyödä vetoa», huudahti Pete.
»Suuri, hieno, punakka ja kelpaa vaikka mihin.»
»Herranterttu!»
»Teidän olisi pitänyt nähdä hänet talkoojuhlassa — mikä ihastuttava
silmänruoka!»
»Sitäpä kelpaa kuulla!»
»Puettuna vaaleanpunaiseen pukuun, punaisiin sukkiin ja hilkkaan ja
uhkea ja suora kuin jaloruusu.»
»Suu poikki nyt tyttöseni», huudahti Pete. »Minä itse tahdon hänet
nähdä ja odotan kuollakseni.»
Caesar toi risut, Nancy sytytti tulen ja Mummi sekoitti kaurajauhoja
veteen. Kakkujen paistuessa Pete asteli keittiön lattiata ja tutki
kaikkea huudahdellen ilosta tuntiessaan esineet.
»Kaikki täällä on ennallaan ja tuttua. Tuossa on kello hyllyllänsä,
taulussansa halkeama ja sekuntiviisari keskeltä poikki, ja astiahylly —
ja jauholaatikko — ja piiska, siihen on laitettu uusi siima, kuten — —»
»No, voi minun päiviäni, millainen muisti sillä pojalla on!» huudahti
Mummi.
»Ja tuo valkoinen kissa» — kissa oli hypännyt kaapille päästäksensä
tekemästä tuttavuutta Peten koiran kanssa, ja katseli nyt kallella päin
tuon uuden tulokkaan liikkeitä — »ja patakoukku ja haahlat — ja kattila
— ja hiilihanko — toden totta — tuo on hiilihanko — —»
»No, että hän kaikki tunteekin!» huudahti Mummi hämmästyneenä.
»Ja — tuo — ei — on se — minä voisin vaikka vannoa — että», sanoi Pete
ottaen koholle kolmijalkajakkaran, »että tämä on juuri se sama jakkara,
jolla Katen oli tapana istua lieden ääressä. Antakaapas minun nyt
vanhan rakkauden vuoksi istua sillä hetkinen.»
Hän asetti jakkaran lieden vierelle ja istahti sille puhellen puoliksi
nauraen, puoliksi itkien: »Oi, Mummi, Mummi! — puoli maailmaa on ollut
meidän välillämme sen jälkeen, kun minä viimeksi istuin tämän takan
ääressä.»
Liikutus valtasi myöskin Mummin ja hän sanoi: »Etkö tahdo hiilihankoa
käteesi? Anna pojalle hiilihanko, tyttö, että hän tuntee tulleensa
kotiin.»
Pete sieppasi hiilihangon Nancyn kädestä ja alkoi lisätä tulta
työntämällä siihen enemmän hiiliä. »Mummi tiedättekö, minusta tuntuu
kuin en ollenkaan olisi ollut poissa!» hän huudahti nauraen ja hänen
kosteat silmänsä säteilivät.
»Nancy Joe, eikö sinun nenäsi mitään tunne?» huudahti Mummi. »Kakut
palavat aivan hiileksi.»
»Antakaa palaa, äiti», rauhoitteli Pete. »Siten hän itsekin aina teki
ollessaan nuori ja hajamielinen. Shillinki jokaisesta palaneesta
kakusta. Oi, miten suloiselta se tuoksuukaan!»
Näin sanoen hän ahtoi risuja yhä enemmän tuleen ja työnsi muotin
lähemmäksi hiiliä padanjalustan taakse. Ja kun kakut rutisivat ja
paukkuivat, halkeilivat ja kävivät mustiksi, hän veti sieraimiinsa
palaneen hajua, itki ja nauroi vuoroin savun tuprutessa lakeistorveen.
Myöskin Mummin kasvoja pitkin juoksivat kyyneleet ja hän vei esiliinan
silmillensä sanoen: »Hän saa minut nauramaan kuollakseni, niin saakin,
no katsohan tuota poikaa.» Mutta esiliinan takaa hän kuiskasi Nancylle:
»Hän ei tiedä, mitä hän tekee, tyttöseni, sitä se on — hän on aivan
sekaisin siitä, että on päässyt kotiin taas, poika parka.»
Sanoma Peten saapumisesta oli pian levinnyt ympäri Sulbya, eikä
kestänyt kauan, ennenkuin ravintolahuone oli täynnä väkeä, jotka
lasisen väliseinän kautta kurkistelivat keittiöön. Siellä istui
pronssinväriseksi päivettynyt, parrakas mies, tupakoiden takan ääressä,
koiran leikkiessä hänen jaloissansa. »Pian täällä nyt on häätkin»,
sanoi joku. »Sillä tytöllä on onni», vastasi toinen. »Hän on kyllä
aina ollut yhtä hauska kuin kauniskin ja oli onni, että he pitivät
häntä erossa siitä heittiöstä, joka kierteli tässä, saadaksensa hänet
pauloihinsa.» — »Nuorta Ballawhaineako tarkoitatte?» — »Ketäs muuta?»
Hetkisen kuluttua koira puikahti ovesta anniskeluhuoneeseen ja isännän
puutteessa osoitettiin eläimelle mitä suurinta huomiota. Se oli vanha
halli, jonka ulkomuoto jo osoitti ikää ja kokemusta ja näytti tahtovan
sanoa, että se jo oli vapautunut nuoruuden hullutteluista ja oli nyt
tyyni ja tahtoi elää rauhassa kaiken maailman kanssa. Sen selkä oli
notkossa, aivankuin se olisi taipunut vaunun pyörän mukaan, korvat
olivat aivan merkilliset ja sillä oli lyhyt töppöhäntä. Karva oli sileä
ja kiiltävä kuin nuoren porsaan, mutta sen valkealla pohjavärillä oli
ruskeita läikkiä.
»No, katsokaahan, miten merkillinen koira — mitähän ihmeellistä rotua
se lieneekään», virkkoi joku, ja keittiöstä kuului kaikuva ääni, joka
vastaukseksi sanoi:
»Kyllä se on manilaista alkuperää, mutta se on lepakon ja koiran
jälkeläinen. Hännästä kyllä ei kannata puhua, mutta korvia sillä on
sitä runsaammin. Se on sukkela veitikka, mutta sitä on vain vähän
liiaksi hemmoteltu nuorena ollessaan. Seurasta ei se juuri välitä,
eikä se ymmärrä käyttäytyä paremmin kuin minun vanha saappaani. Tänne,
Tuomari, tänne.»
Puhuja oli Pete. Raikuvat ilohuudot lausuivat hänet tervetulleeksi ja
pian sekoitettiin ympäri huonetta rommia höyryävään veteen.
»Te ette ole unohtanut Manin murretta, herra Quilliam», sanoi Jonaique
»ja te kutsutte koiraa Tuomariksi. Mistä se johtuu?»
»Pitääkseni mielessäni tämän vanhan saaren, herra Jelly, ja sitäpaitsi
eläin on aivan tuomari Mylrean näköinen, kun mainittu herra oli
toisella kymmenellä», selitti Pete.
»Mainittu vanha herra on nyt kuollut, herraseni», sanoi Lukkari John.
»Onko? Älkäähän mitään?» sanoi Pete.
»On, kyllä hän on kuollut; hänen elämänsä päivä, laskeutui
keskiviikkona. Joi hullu itsensä kuoliaaksi, herra. Tänään minä olen
leikannut turpeita hänen haudallensa.»
»Ja kenestä nyt tulee tuomari», kysyi Pete. »Kenenkä he nyt virkaan
asettavat?»
»No», sanoi lukkari John, »ihmiset puhuvat ja puhuvat ja tuolla on
tuo ehdokas ja täällä tämä. Mutta useimmat mainitsevat teidän vanhan
nuoruuden ystävänne, Philip Christianin.»
»Minä tiesin sen — minä aina sanoin, että niin kävisi», huudahti Pete.
»Sen parempaa miestä ei ole koko saarella. Hän ei minua petä.»
Tuuli ulvoi savutorvessa ja hämärä alkoi laskeutua yli maiden. Pete
kävi levottomaksi ja asteli edestakaisin, tirkistellen silloin tällöin
akkunasta ulos nähdäksensä, ketä tiellä kulki. Kun hänen ystävänsä
tämän huomasivat, nyhtävät he toisiansa kyynärpäitänsä ja kuiskailivat
omia salaisuuksiensa.
»Tyttöä hän odottelee. No sehän nyt ei olekaan ihme. He ovat olleet
erossa viisi vuotta — kummako sitten!»
»Niitty on täynnä valkeita lokkeja, jotka ovat kokoontuneet sinne
yhteen; mitähän se merkitsee, isä?» kysyi Pete.
»Ehkä on tulossa sadekuuro ja vähän ankarampi tuulenpuuska», selitti
Caesar.
»Mutta», sanoi Pete tarkastellen, »hetki sitten kiisivät pilvet kilvan
taivaan laella ja nyt laskeutuu tuolla synkkä musta pilvi aivan maan
tasalle.»
»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Ei ole mitään syytä hätäillä.
Tyttö tulee kyllä pian kotiin.»
»Mutta hän joutuu kulkemaan ihan pimeässä», sanoi Pete.
Hänen seuralaisensa koettivat saada häntä keskusteluun, kysellen
kaikenlaisia asioita niistä maista, joita hän oli nähnyt, mutta hän
vastasi lyhyesti ja hajamielisesti palaten lakkaamatta ovelle.
»Siellä kai oli runsaasti tuomareita, missä te nyt olette niin kauan
ollut», kysyi Jonaique.
»Jonkinlaisia tuomareita, kyllä. Erästä heistä me kutsuimme Vanhaksi
Hädäksi, koska hätä ei lakia lue. Hän kokosi suuret lakikirjansa
istuimellensa saaduksensa korkeamman aseman ja kun hän tahtoi tutkia
niitä, ei hän löytänyt niistä mitään. Hän ei ollut ainoa tuomari, joka
istui lain yläpuolella... Nyt se tulee, kuulettekos, Caesar? Sade valuu
virtana kaduille.»
»Älä hätäile, poikaseni», sanoi Caesar. »Uusien vaatteiden koettaminen
vie kyllä aikaa. Oli kai siellä toki kirkkoja ja kappeleita, vai?
Kirkkoja ja kokouksia, ja uskonnon opetus kai oli hyvä?»
»Hitonmoisia kappeleja, herraseni. Vain eräs surkea latorähjä, jonka
omistajaa he kutsuivat Ijankaikkisuuden Luotsiksi. Ihmiset tahtoivat,
että se vanha viheliäinen rahjus, joka heitä hallitsi, olisi rakentanut
heille uuden kappelin, mutta hän ei tahtonut, ennenkuin sai kiven
kappaleen kaljuun päähänsä ja silloin hän hellitti sata puntaa kappelin
rakentamiseen ja ihmiset rukoilivat: »Iske häntä vielä kerran, Herra.
Sinä voit sen!»... Kuulettekos tuota? Vesi juoksee koskena kohisten
rinnettä alas. Minä en voi enää odottaa, Mummi.»
Mummi oli mennyt ovelle, jota hän koetti pitää kiinni, tuulen
riehtoessa auki ja hänkin katseli levottomana yhä pimenevälle tielle.
»Todellakin, minua itseänikin alkaa peloittaa», hän sanoi. »Toden
totta, minä en tiedä, missä rakas Kirryni viipyy näin myöhään.»
»Minä lähden häntä etsimään», sanoi Pete ja siepaten hattunsa ja
viheltäen koiraansa hän hyökkäsi ulos.