Tultuaan laiturille Caesar tirkisteli tarkasti ympärilleen, olisiko
joku ennättänyt sinne ennen häntä. Mutta reitit olivat selvät ja
häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Peitettyään hevosensa loimella
ja sidottuaan sen päähän rehusäkin hän alkoi kävellä edestakaisin
satamassa pitäen samalla koko ajan tarkasti silmänsä auki. Vähitellen
hän kuitenkin tyyntyi, tervehti kohteliaasti satamamestaria, alkoipa
vielä vihellelläkin Hiljaksensa aikansa kuluksi.
»Tyyni päivä tänään, herra Quayle.»
»On kyllä tyyni, herra Cregeen, mutta mitäs sananlasku sanoo? 'Kuta
suurempi tyyneys, sitä lähempänä myrsky.'»
Kun Caesar sataman päästä huomasi laivan savun, kun se kiersi Kirk
Manghaldin niemen ympäri, valtasi hänet ikuisuutta ikävöivä, melkeinpä
murheellinen mieliala. Hän tunsi, miten surullista oli mennä ottamaan
vastaan vähiä tavaroita, vaatteita ja muuta rihkamaa, jotka olivat
ainoa, mitä oli jäänyt jäljelle poismenneestä, rakkaasta ystävästä.
Jonkun täytyi kuitenkin suorittaa tämäkin raskas tehtävä, ja Caesar
tunsi tahtovansa nöyrästi alistua kohtaloonsa.
Laiva laski laituriin ja alkoi tavaton liike ja touhu. Caesar odotti
toinen kätensä tamman harjalla, että pahin mylläkkä olisi ohi. Sitten
hän astui laivaan ja sanoi juhlallisella äänellä laivamiehelle, joka
seisoi laskuportaitten alapäässä: »Onko täällä mitään herra Peter
Quilliamille kuuluvia tavaroita?»
»Tuossa on hänen matkatavaransa», vastasi laivamies osoittaen
kohtalaisen suurta nahkaista matkalaukkua, joka oli monen samanlaisen
seassa lastiaukon vieressä.
»Hm!» mutisi Caesar tarkastellen sitä syrjäsilmällä ja ajatellen,
kuinka pieni se oli. Hän ajatteli kuitenkin, että ehkä he olivat vain
katsoneet arvopaperit niin tärkeiksi, että ne on lähetettävä kotiin ja
sen vuoksi hän sanoi hyvin iloisesti: »Minä otan sen mukaani.»
Caesarin suureksi ihmeeksi ei laivamies ollenkaan häntä tahtonut
estää, mutta juuri kun hän katseli matkalaukkua tuntien toiveensa
toteuttamisen varmaksi, tarttui suuri, ruma käsi siihen kuin omaansa ja
alkoi vierittää sitä edessänsä kuin kiveä.
Mies oli Musta Tom, niin lämpimissänsä, että hän aivan höyrysi.
»Helpota, mies, helpota», sanoi Caesar mitä suurimmalla arvokkuudella.
»Minun kiessini odottavat laivasillalla.»
»Ja minun työntökärryni torilla», vastasi Musta Tom.
»Minä en tarvitse apua», väitti Caesar, »älkää vaivatko itseänne.»
»Elä sinä tunge nokkaasi toisten asioihin, Caesar», kuohahti Musta Tom
kääntäen matkalaukun pystyyn ja kumartuen nostaaksensa sen olallensa.
Mutta Caesar laski raskaan kätensä matkalaukun päähän ja sanoi: »Herra
varjelkoon sinua, mies, minun tulee sääli sinua. Mammonan himo on
tunkeutunut suoraan sinun sydämeesi, Tom.»
»Silloin se juuri tällä hetkellä on vapautunut sinun sydämestäsi»,
iski Musta Tom kääntäen matkalaukun niin, että se oli nyt yhden nyrkin
varassa.
Mutta Caesar piti varansa ja sanoi: »Et suinkaan sinä tahtone antaa
sydäntäsi kokonansa ahneuden perkeleelle?»
»Sitä minä en suinkaan aio — heitä irti matkalaukku», karjaisi Musta
Tom ja seuraavana hetkenä hän oli saanut sen olallensa.
»Nyt minä ajattelen sydämessäni», sanoi Caesar, »että minulle suodaan
anteeksi, vaikka olen tässä pakotettu käyttämään väkivaltaa», ja hän
tarttui molemmin käsin matkalaukkuun saadaksensa sen uudestansa alas.
»Heitä matkalaukku irti tai minä viskaan sinut mereen», kähisi Musta
Tom kuormansa alta.
»Filistealaiset voittavat sinut, Simson», huusi Caesar ja silloin
syntyi tappelu.
Ottelun ollessa kuumimmillaan, kun miehet puuskuttivat vasten toistensa
kasvoja ja matkalaukku siirtyi toisen olalta toisen olalle, tuli muuan
hyvin ahavoitunut, sakeapartainen ja mahtavaääninen mies, joka oli
karkearakenteinen, ja puettuna merimiestakkiin ja leveälaitaiseen
hattuun, kiirehtien esille hytistä ja koiranressu juoksi hänen
jäljessänsä. Silmänräpäyksessä hän oli erottanut tappelijat ja
matkalaukku oli maassa hänen jaloissansa.
Musta Tom astahti askeleen taapäin, nosti olkihattuansa, pyyhkäsi
paljasta päälakeansa ja mutisi pois suunniltansa kauhusta: »Pyhä
merimies!»
Caesar valahti kalmankalpeaksi ja silmänsä kierähtivät yläluomen alle.
»Herra armahda minua», hän mutisi. »Armahda minun sieluani, Herra.»
»Älkää pelätkö», sanoi muukalainen. »Minä olen elävä ihminen enkä
mikään kummitus.»
»Mies ilmetty itse», sanoi Musta Tom.
»Peter Quilliam, ihka elävä ja terve kuin pukki», myönsi Caesar.
»Minä se olen», sanoi Pete, »Ja mikä teidät yhteen iski? Tahdoitte
toimittaa minun matkalaukkuni maalle, vai?»
Mutta vapauduttuaan kauhusta, jonka oli herättänyt pelko, että Peten
henki heille kummitteli, Caesar alkoi kohdella häntä kuin elävää
ihmistä ainakin. »Kuinka tämä on ymmärrettävä?» hän sanoi. »Vastaa
minulle, minä olen pitänyt sinulle ruumissaarnan.»
»Te saatte pitää sen vielä uudestaankin, herra Cregeen, minä en ole
vielä lähtenyt täältä», väitti Pete.
»Et, ja olet arvokkaampi kuin kymmenen kuollutta», sanoi Musta Tom.
»Ja voi minun päiviäni, poika, miten sinä olet tulkit komeaksi ja
voimakkaaksi! Naamakin karvainen kuin miehellä ikään! Sinusta on siellä
ulkomailla todellakin tullut mies, Peter. Sinä olet myöskin aivan
sukuni kaltainen! Sinä kai tulet nyt minun luokseni sinne kaivon luo
— vanhaan kotiin, ymmärräthän. Minä, yhdellä heilahduksella heitän
matkalaukkusi rannalle, tuo Caesar on vain niin merkillisen avulias.
No, etkö sinä sitä tahdo?»
Pete pudisti päätänsä astellessaan laskusiltaa pitkin, ja Caesar, joka
tämän huomasi, sanoi ankarasti:
»Jättäkää tämä herra rauhaan, herra Quilliam.