Tie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli
ollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on
myötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin
satamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja
vastatuuli yhä yltyy.
Matka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki
katsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty,
langennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli
itseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.
Jäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu
hänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja
peikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti
uhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä
vyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä
kuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa
oli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja
haaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri
kiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä
vastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa.
Myöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen
lähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin
hautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja
siksi minäkin palasin kotiin.»
Sinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella
telttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä
suuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan
hän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja
alensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari
ja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui
hänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain
penkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut
syynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa
päivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä:
»Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta
jospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä
voitte sanoa puolustukseksenne?»
»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen
päänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi
tukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat
hänen omansa.