Philip sanoi sitten murtuneella äänellä: »Me olimme aivan hulluja, Kate
— oli kovin hullua rientää tekemään lopullisia johtopäätöksiä — se oli
hulluutta pahempaa, se oli synnillistä. Minä puoliksi epäilin sitä
kirjettä silloin, mutta, Jumala minulle anteeksi suokoon, minä tahdoin
uskoa sitä, ja niin — —»
»Minä olen iloinen, että Pete elää», sanoi Kate hiljaa.
Philip aivan kauhistui hänen tyyneyttänsä. Hänen kasvojensa piirteet
kertoivat hänen sielunsa suunnattomista ristiriidoista, mutta Kate
asteli hänen rinnallaan osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta,
eipä edes väri muuttunut hetkeksikään hänen kasvoillansa. Oliko hän
ymmärtänyt?
»Katso», hän sanoi vetäen esille Peten sähkösanoman taskustansa ja
antaen sen hänelle.
Kate avasi sen välinpitämättömästi, ja Philip tarkasti häntä, kun hän
luki sen, odottaen kuulevansa tuskan kirkaisun ja valmistuen ottamaan
hänet syliinsä, jos hän kaatuisi. Mutta mikään ei liikahtanut paitsi
sormet, eikä kuulunut muuta kuin paperin rapina. Philip käänsi pois
päänsä. Aurinko paistoi; merkillinen valo lankesi rannan petäjiin ja
siellä täällä kohosi valkea aallonharja kuin vesilintu meren sinisestä
pinnasta.
»Entäs sitten?» hymähti Kate.
»Kate, sinä hämmästytät minua», sanoi Philip »Tämä kohtaa meitä kuin
ukkosen isku, etkä sinä näytä käsittävän sitä.»
Kate laski kätensä hänen kaulaansa ja paperi ratisi hänen olkapäätänsä
vasten. »Rakkaani», hän sanoi, »rakastatko sinä minua vielä?»
»Sinä tiedät, että minä sinua rakastan, mutta — —»
»Silloin minun taivaallani ei ole ukkospilviä», vakuutti Kate.
Tytön rakkauden yksinkertainen suuruus sai Philipin häpeämään. Tämä
antaumus, tämä luottamus, tämä välin pitämättömyys, jolla hän otti
vastaan kaikki kohtalon oikut, jos vain hänen lemmittynsä häntä
rakastaisi, oli enemmän kuin hän saattoi käsittää. Mutta hän irroitti
hänen kätensä ja sanoi: »Me emme saa elää hullujen paratiisissa,
valheellisessa onnessa, Kale. Sinä olet luvannut itsesi Petelle — —»
»Mutta Philip», sanoi Kate, »sehän tapahtui silloin, kun minä olin
vielä lapsi. Lupaus oli puolittainen enkä minä tiennyt, mitä tein.
En tiennyt, mitä rakkaus on. Sen opin myöhemmin, rakkaani, paljon
myöhemmin — sinä tiedät, milloin.»
»Peten suhteen asia on kuitenkin sama», sanoi Philip. »Hän tulee nyt
kotiin vaatimaan sinua — —»
Kate keskeytti hänet asettumalla hänen tiellensä ja sanoi kasvot maahan
luotuina ja sivellen hänen takkinsa rintapieltä kädellänsä: »Sinä
olet mies, Philip, etkä voi sitä ymmärtää. Kuinka sinä sitä voisit ja
kuinka minä sanoisin sen sinulle? Kun tyttö ei ole vielä nainen, vaan
lapsi, hän on aivan toinen ihminen. Ei hän silloin voi ketään rakastaa
— ei todellisesti — ei siten kuin minä rakkauden ymmärrän, ja mitä hän
lapsena lupaa, sitä ei myöhemmin voida ottaa lukuun. Ei ollut minä itse
se, joka lupautui Petelle — jos olen hänelle lupautunut. Se oli minun
pieni sisareni — pieni sisar, joka olin minä kauan, kauan aikaa sitten
— mutta joka nyt on poissa — joka uinuu minussa jossakin, enkä minä voi
sitä selittää. Onko se niin kovin hullua, rakkaani?»
»Mutta ajattele Peteä», sanoi Philip, »ajattele, että hän menee
ulkomaille, rakastaen sinua, eläen siellä viisi vuotta ja raataen kuin
orja kootaksensa rahaa, kieltäytyen kaikista iloista, antautuen ehkä
vaaroihin vain rakkaudesta sinuun ja saadaksensa sinut omaksensa.
Ajatteli, että hän sitten palaa sydän tulvillansa rakkautta sinuun,
täynnä toivoa, isoten ja janoten ja haikeasti halaten saada sinut
kokonaan omaksensa, ja huomaakin sitten, että hän on sinut iäksi
menettänyt, sinä olet kuollut hänelle — vielä enemmän kuin kuollut — se
tappaa hänet, Kate.»
Tämä kuvaus ei häntä liikuttanut. »Minä olen kovin pahoillani, mutta
minä en rakasta häntä», hän sanoi hiljaa. »Minä olen pahoillani — ja
mitä muuta voi tyttö tehdä, kun hän ei rakasta nuorta miestä?»
Hän jätti myöskin minut pitämään huolta sinusta ja sinä näet —
sinä näet sähkösanomasta, että hän tulee kotiin luottaen minun
rehellisyyteeni. Kuinka voin sanoa hänelle, että olen käyttänyt väärin
hänen luottamustansa? Kuinka voin tavata hänet ja selittää — —»
»Minä tiedän, Philip. Sano, että me luulimme, että hän oli kuollut — —»
»Ei, se olisi liian kurjaa. Siitä on vain kolme viikkoa, kun kirje tuli
— eikä se sitäpaitsi olisi totta, Kate — sellainen inhoittaa minua.»
Kate kohotti häneen katseensa, josta säteili hellyys ja kainosteleva
rakkaus ja sanoi taas: »Minä tiedän sitten — sano, että syy oli minun,
Philip. Mitä minä huolin? Sano, että kaikki oli minun syyni, ja minä
sain sinut rakastamaan itseäni. Minä en välitä kenenkään puheista. Ja
se on totta, eikös olekin? Ainakin osaksi totta, onhan?»
»Jos minä alentuisin puhumaan Petelle kiusauksesta, minä halveksisin
itseäni», sanoi Philip ja silloin Kate heitti päänsä korkealle ja sanoi
rohkeasti:
»Varmaan silloin on parasta sanoa hänelle totuus — koruton totuus,
Philip. Sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä ja
jotakin sinne päin, mutta emme voineet, koska me rakastimme toisiamme,
emmekä voineet sitä estää.»
»Jos minä sanon hänelle totuuden, niin minä saan hävetä itseni
kuoliaaksi», sanoi Philip. »Oh, tästä kauheasta kurjuuden kuilusta
ei johda mikään tie pois. Joko suojelen itseäni petoksella tai etsin
kaikenlaisia kiertoteitä. Joka tapauksessa tahraan sieluni ainaiseksi.
Minusta tulee alhainen ihminen ja vuosi vuodelta minä painun yhä
syvemmälle valheen ja petoksen liejuun.»
Kate kuunteli silmät suurina ja katseli ihmeissänsä hänen värähteleviä
kasvojansa ja hänen omatkin kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja hänen
katseensa hellyys alkoi muuttua kauhuksi.
»Jos me nyt menisimme naimisiin», jatkoi Philip, »emme koskaan
voisi unohtaa, että sinä olet rikkonut lupauksesi ja minä pettänyt
luottamuksen. Tämä muisto vainoaisi meitä niin kauan kuin eläisimme.
Meillä ei olisi koskaan silmänräpäyksenkään onnea, eikä hetkenkään
rauhaa. Peten sydän olisi murtunut, ehkä hänestä tulisi hylkiö, ehkä —
kuka tietää? — ehkä hän itse lopettaisi päivänsä. Hän olisi kummitus,
jolta aina kohoaisi meidän välillemme.»
»Ja luuletko sinä, että minä pelkäisin tuota?» sanoi Kate. »Totisesti
en. Jos sinä olisit minun kanssani, Philip ja rakastaisit minua yhä
vielä, en välittäisi, vaikka kaikki enkelit ja paholaiset nousisivat
meitä vastaan.»
Hänen kasvonsa olivat nyt kuoleman kalpeat, mutta hänen suuret silmänsä
loistivat.
»Meidän rakkautemme ei voisi sitä kestää, Kate», sanoi Philip. »Meidän
oman syyllisyytemme tunto surmaisi sen. Kuinka voisimme rakastaa
toisiamme, jos tuollainen syyllisyyden tunto yötä päivää seuraisi meitä
— istuisi meidän pöydässämme — kuuntelisi meidän puheitamme — seisoisi
meidän vuoteemme ääressä — oi, laupias Jumala!»
Tämän näyn herättämä kauhu valtasi hänet kokonansa ja hän peitti
molemmin käsin kasvonsa. Kate painoi ne alas ja piti niitä lämpimästi
omien käsiensä välissä. Mutta hänen kivettynyt katseensa oli vieläkin
kauheampi ja Kate sanoi värisevällä äänellä: »Tarkoitatko sinä, Philip,
että me emme — voisi — ettemme voisi mennä naimisiin — nyt?»
Philip ei vastannut ja Kate uudisti kysymyksensä katsoen häneen, kuten
rikoksentekijä, joka odottaa tuomiotansa — pää kumartuneena alaspäin ja
suu auki.
»Emme voi», mutisi Philip. »Jumala meitä auttakoon, emme uskalla», hän
sanoi, ja sitten hän koetti taaskin osoittaa hänelle, kuinka heidän
avioliittonsa oli aivan mahdoton nyt, kun Pete oli tullut takaisin,
ja että se nyt tuottaisi vain häpeää ja kurjuutta. Mutta pian hänen
sanansa tukahtuivat ja seurasi äänettömyys. Hän näki Katen rukoilevan
katseen ja se oli aivan samanlainen kuin se katse, jonka lammas oli
teurastajan penkiltä häneen luonut.
»Tätäkö sinä tulit minulle sanomaan?» kysyi Kate.
Philipin vastaus tukahtui hänen kurkkuunsa. Kate arvasi sen paremmin
kuin kuuli.
Hän oli kuullut tuomionsa, mutta hän ei valittanut. Hän ei vielä
kokonansa käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän oli samanlainen kuin
soturi, joka taistelussa on haavoittunut kuulasta; ensin tuntuu raitis
ilma melkein virkistävän ja sitä seuraa tuska ja kuolinkamppailu.
He olivat taaskin alkaneet kävellä, ja vielä kerran Kate pysäytti hänet
asettuen hänen eteensä, kuten kerran ennen. Hänen kätensä kohosivat
lempeästi hänen rinnallensa ja kiersivät hänen kaulansa ympäri.
»Tämä on vain kauheata leikkiä, rakkaani», hän sanoi, »tällä sinä ehkä
tahdot vain koetella minun rakkauttani. Sinä tahdot päästä minusta
varmuuteen — täydelliseen, horjumattomaan varmuuteen — nyt kun Pete
on elävänä tullut kotiin. Mutta näethän — minä tahdon vain, että yksi
rakastaa minua, ainoastaan yksi, rakkaani. Sano, oi sano, että asia on
niin. Älä pelkää sanoa, että sinä olet vain leikitellyt minun kanssani,
minä en sinulle ollenkaan suutu. Oi sano, sano minulle.» ?
Philip ei voinut virkkaa sanaakaan ja Kate antoi käsiensä pudota hänen
kaulaltansa, ja he astelivat rinnakkain, molemmat tuijotellen merelle.
Englannin vuoret näyttivät tällä hetkellä pikimustilta. Myrsky raivosi
toisella rannalla, vaikka ilma tällä rannalla oli lämmin ja lauha kuin
kuumeisen hengitys.
Äkkiä Kate pysähtyi, rapisteli hiekkaa jaloillansa ja huudahti sitten
tukahtuneella äänellä: »Minä tiedän, mitä se on. Ei se ole Pete. Minä
olen sinun tielläsi. Sitä se on. Sinä et voi päästä ylös, jos minä olen
sinun rinnallasi. Minä en ole sovelias sinulle. Kuilu sinun ja minun
välillä on liian suuri.»
Philip koetti kieltää sitä, mutta ei voinut. Se oli kuitenkin osaksi
totta. Hän tiesi liiankin hyvin, että Kate oli sanonut melkein koko
totuuden. Pete oli tullut viime hetkenä, aivan kuin suojaamaan hänen
omaatuntoansa, mutta Kate riisui sen ilkoisen alasti ja näytti hänelle
luurangon.
»Se voi olla hyvin hyvä sinulle», huudahti Kate, »mutta mitenkä käy
minun? Miksi sinä et jättänyt minua yksin? Miksi sinä kiihoitit minua?
Niin, toden totta sinä kiihoitit minua! Etkö sinä sanonut minulle, että
vaikka nainen ei voi kohota elämässä, mies voi kohottaa hänet, jos
hän rakastaa häntä? Ja etkö sinä sanonut, ettei ollut ylhäisyyttä tai
alhaisuutta, jos vain kysymyksessä oli todellinen rakkaus? Ja etkö sinä
sanonut vielä, että jos nainen kuuluu jollekin ja tämä kuuluu hänelle,
se oli Jumalan merkki, että he olivat saman arvoiset, eikä mikään muu
merkinnyt mitään — ylpeys ei ollut mitään — yhteiskunnallinen asema ei
ollut mitään eikä koko maailma merkinnyt mitään? Nyt minä tiedän, että
asia on toisin. Maailma on meidän välillämme. Se on aina ollut meidän
välillämme, etkä sinä ikinä voi tulla minun omakseni. Sinun täytyy
mennä eteenpäin ja kohota ylös, ja minun täytyy jäädä jälkeen sinne,
missä olen.»
Sitten hän purskahti hirvittävään nauruun. »Oi, miten hullu olen
ollutkaan! Kuinka minä olenkaan uneksinut onnesta! Minä tiesin, että
olin vain tietämätön typerä raukka, mutta uskoin, että se, joka minua
rakasti, kohottaisi minut ylös. Ja nyt minun täytyy jäädä yksin. Oi,
se on kauheata! Minkätähden sinä petit minut? Niin, sinä petit minut.
Eikö tämä ole pettämistä? Sinä petit minut, kun sinä saatoit minut
ajattelemaan, että sinä rakastit minua enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Sitä sinä et tee! Sinä rakastat juuri maailmaa itseänsä, ja
Pete on sinulle väin tekosyy.»
Puhuessaan hän tarttui hänen käsivarsiinsa, hänen käsiinsä ja hänen
rintaansa ja omaan kurkkuunsa, aivan kuin joku olisi tahtonut kuristaa
hänet. Philip ei vastannut hänen soimauksiinsa, sillä hän tiesi, mistä
lähteestä ne kuohuivat. Ne olivat hänen suuren rakkautensa katkera
valitushuuto. Hänen suuri surunsa ja hänen suuri mustasukkaisuutensa
maailmaa kohtaan — kaikkea sitä säälimätöntä ja salaperäistä voimaa
kohtaan, joka kiskoi hänen lemmittyänsä pois hänen luotansa. Hetkisen
kuluttua Kate tuli liikutetuksi toisen äänettömyydestä ja tuli hänen
luoksensa täynnä tuskaa ja katumusta ja sanoi: »Ei, ei Philip, sinun ei
tarvitse soimata itseäsi mistään minun vuokseni. Sinä et ole ollenkaan
minua pettänyt. Minä petin itse itseni. Kaikki oli minun syyni. Minä
johdin sinua — minä tiedän sen. Ja kuitenkin olen saattanut sanoa näin
julmia asioita sinulle. Annathan kuitenkin minulle anteeksi, annathan,
rakas? Tytöt eivät joskus voi hillitä itseänsä, näethän, Philip.
Itketkö sinä? Ei, se ei ole mahdollista, että sinä itket, eihän?
Suutele minua Philip ja anna minulle anteeksi. Sinä voit sen tehdä,
voithan sen tehdä?»
Hän pyysi kuin lapsi kohottaen kasvonsa ylös, huulet puoliavoimina.
Philip oli myöntymäisillänsä ja ojentui eteenpäin, koskettaaksensa
hänen otsaansa, kun äkkiä lapsi muuttui naiseksi ja Kate heittäytyi
hänen rinnallensa ja piteli häntä kuumeisesti, hänen verensä kiehui,
hänen rintansa aaltoili ja silmänsä leimusivat ja kiihkeästi hän
huusi: »Philip, sinä olet minun. Ei, minä en päästä sinua. Minä en
välitä sinun suunnitelmistasi, sinun täytyy hylätä ne. Minä en välitä
Peten tulosta — antaa hänen tulla. Maailma voi tulla toimeen ilman
sinua — minä en voi. Sinä olet minun, Philip, ja minä olen sinun, enkä
kenenkään muun, enkä ikinä voi toisen omaksi tulla. Sinun täytyy tulla
takaisin minun luokseni ennemmin tahi myöhemmin, jos sinä menet minun
luotani pois. Minä tiedän sen, minä tunnen sen, sydämeni sanoo sen.
Mutta minä en ikinä laske sinua menemään. Minä en voi, en voi. Eikö
minulla ole oikeutta sinuun? On, minulla on sinuun oikeus. Etkö sinä
muista?... voitko sinä koskaan unohtaa... sinä olet minun mieheni!»
Viimeiset sanat tulivat epäselvänä kuiskauksena hänen rinnaltaan, johon
Kate oli piilottanut päänsä, vavisten mielenliikutuksesta, sillä sinä
hetkenä ääretön tuska oli voittanut hänen naisellisen kainoutensa.
Mutta se väite, jolla hän puolusti oikeuttansa saada omistaa
hänet kokonansa, veti miestä yhä kauemmaksi hänestä. Siinä ilmeni
inhimillisen rakkauden ikuinen murhenäytelmä — ikuinen ero miehen ja
naisen välillä. Mitä Kate oli pitänyt oikeutenaan, jonka piti tuottaa
hänelle voitto, toikin hänelle tappion. Philip ei voinut sitä auttaa —
Katen viimeiset sanat olivat tappaneet kaiken.
»Oi Jumala», valitti Philip, »tämä on kaikista pahinta.»
»Philip», huudahti Kate, »mitä sinä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, etten minä voi mennä naimisiin sinun kanssasi,
etkä sinäkään voi mennä Peten kanssa. Mennessäsi hänen kanssaan
avioliittoon, sinä rakastaisit minua ja pala palalta hän saisi sen
selville ja se tappaisi hänet. Se tappaisi myöskin sinut, sillä sinä
olet sanonut minua mieheksesi, etkä sinä voi koskaan, koskaan, sinä et
koskaan voi sitä unohtaa.»
»Minä en tahdo mennä Peten kanssa naimisiin», vastasi Kate. »Ellen mene
naimisiin sinun kanssasi, en tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa.
Mutta tarkoitatko sinä, etten saa mennä koskaan naimisiin — etten
milloinkaan nyt kun — —»
Enempää ei hän saanut sanotuksi ja Philipin vastaus kuului tukahtuneena
kuiskauksena: »Tarkoitan.»
»Entäs sinä, Philip? Kuinka käy sinun?»
»Ellei sinulle ole muuta miestä, Kate», vastasi Philip. »Ei minulle
myöskään ole toista naista, meidän molempain täytyy kulkea läpi elämän
yksin.»
»Tämäkö on minun rangaistukseni?»
»Se on meidän molempain rangaistuksemme, Kate. Ja se koskee
samanlaisena meitä molempia.»
Katen hengitys pysähtyi. Hänen kätensä pääsivät irti hänen kaulastansa.
Hän astui edemmäksi hänen luotansa, vavisten omantunnon tuskasta,
epätoivosta ja häpeästä. Ensi kerran hän nyt näki itsensä langenneena
naisena. Milloinkaan ennen se ajatus ei ollut koskenut hänen sieluansa.
Tänä hetkenä hän vasta lankesi.
He olivat nyt tulleet luolan suulle ja Kate istahti kivelle ja
purskahti hillittömään itkuun. Philipin sydäntä viilsi kuullessansa
tätä. Hänen itkunsa ääni oli kuin äskeisen teurastettavan lampaan
epätoivoinen valitushuuto. Hänen täytyi taistella itseänsä vastaan,
voidaksensa olla ottamatta häntä syliinsä ja lohduttamalta häntä.
Itkun puuska asettui kuitenkin vähitellen ja jonkun ajan kuluttua
hän huokasi raskaasti ja tyyntyi. Silloin hän kohotti päänsä ja
syysauringon viimeiset säteet väreilivät hänen verettömillä huulillansa
ja turvonneissa silmissänsä. Kun hän taas alkoi puhua, kuulosti hänen
äänensä siltä kuin joku unissansa puhuisi silloin, kun joku taika voima
häntä hallitsee.
»Väärin tein minä ajatellessani niin paljon itseäni, aivan kuin se
olisi ollut tärkeintä. Minun tulisi surra myöskin sinun vuoksesi. Jokin
pakottaa sinua tähän, muuten sinä et voisi olla näin julma.»
Kasvot merelle päin käännettynä Philip mutisi jotakin Petestä ja kun
Kate erotti tämän nimen, hän sanoi: »Niin, minun tulisi ajatella
myöskin Peteä. Koska sinun mielestäsi se olisi väärin Peteä kohtaan, en
tahdo pidättää sinua. Oi, se on väärin minua itseäni kohtaan! Mutta en
tahdo tuottaa sinulle sitä tuskaa, että sinun täytyisi pysyä kuurona
minun tuskalleni.»
Hänen mieleensä tunkeutui kuitenkin salainen toivo, että ehkä hän
sittenkin jollakin tavoin saattaisi pitää hänet luonansa. »Jos luovun
hänestä», hän ajatteli, »hän rakastaa minua sen vuoksi», ja hän lisäsi
sitten surullinen sointu äänessänsä: »Sinun täytyy kulkea tietäsi ja
tulla suureksi mieheksi nyt, sillä minä en enää pidätä sinua.»
»Taivaan tähden, älä puhu enää siitä», huudahti Philip, mutta Kate ei
kiinnittänyt siilien huomiotansa.
»Minusta tuntui ihmeelliseltä, että suuri mies rakasti minua. Nyt se ei
minusta tunnu siltä. Se on kauheata. Jospa sinä voisit asettua minun
asemaani. Kunpa sinä et koko maailmassa merkitsisi kenellekään muulle
mitään. Sinä olisit silloin minun kaikkeni, eikä mikään muu merkitsisi
mitään.»
Philip oli melkein menehtyä rakkaudesta ja omantunnon tuskista, mutta
hän tarttui rintaansa ja kääntyi pois, sillä kyyneleet virtasivat
hänen poskiansa pitkin. Kate meni hänen luoksensa ja kosketti sormensa
päillä hänen kättänsä, joka hervotonna riippui sivulla ja sanoi sitten
lapsellisella äänellä: »Ajattele, tähän loppuu nyt kaikki, ja kun me
nyt eroamme, me emme enää koskaan toisiamme tapaa. Emme tapaa niin,
kuin olemme tavanneet tähän asti. Sinä olet minulle kuin kuka muu
tahansa ja minä olen sinulle samanarvoinen kuin muutkin ihmiset. Neiti
Cregeen, se on minun nimeni ja sinä olet herra Christian. Kun sinä
näet minut, sinä silloin ajattelet: »Onneton raukka, kauan sitten, kun
hän oli vielä tyttö, hän rakasti minua. Kukaan ei ole minua rakastanut
sillä tavalla. Ja ajattele, kun me kohtaamme kadulla, sinä et edes
katso minuun. Ethän sinä tahdo sitä? Ei — ei. Parasta on ettet katso.
Hyvästi!»
Hänen koruton hellyytensä oli tukahduttaa hänet. Hän sai purra
huultansa, voidaksensa pidättää huudahduksen, joka pakostakin oli
ryöstäytyä hänen povestansa. Lopuksi ei hän voinut sitä enää pidättää,
vaan purskahti sanomaan: »Suokoon Jumala, ettemme koskaan olisi
tavanneet toisiamme. Jospa Jumala olisi meitä estänyt toisiamme
rakastamasta!»
Mutta Kate vastasi samalla lapsellisella sulolla: »Älä sano niin,
Philip. Meillä on kuitenkin ollut monta onnellista hetkeä toistemme
seurassa. Mieluummin eroan sinusta tällä tavalla, vaikka se tuntuukin
kovalta ja julmalta, kuin toivoisin, etten koskaan olisi sinua
tavannut. Eikö ole kuitenkin suurenmoista ajatella, että uskollisin,
viisain, jaloin mies maailmassa on minua kerran rakastanut?...
hyvästi!... hyvästi!»
Philipin sydän vuosi verta. Se huusi tuskasta, mutta sanaakaan ei
kuulunut hänen huuliltansa. He seisoivat aivan toistensa vieressä.
Hiljaa antoi Kate hänen kätensä irroittautua kädestänsä ja hiipi
äänettä pois. Kolmen askeleen päässä hän pysähtyi, mutta Philip ei
antanut mitään merkkiä. Hyvin hitaasti Kate asteli loivaa rinnettä,
koettaen pidättää nyyhkytystä, joka pani hänen ruumiinsa värisemään, ja
katsoen joskus taaksensa kyyneltensä läpi. Philip kuuli, että hiekka
ratisi hänen jaloissansa, kun hän nousi rinnettä, ja kun hän pääsi
kukkulalle, tuntui kuin Kate olisi tallannut hänen sydäntänsä, kun
hän keveästi astui ruohon yli. Siellä Kate hetkisen pysähtyi odottaen
kuulevansa rannalta jotakin, huudon, sanan, nyyhkytyksen tai kutsuvan
huokauksen tai käden liikkeen. Jos hän olisi kuullut sanan »Kate» hän
olisi rientänyt hänen luokseen, haavoitettuna ja nöyryytettynä, kuten
siipirikko lintu, joka on päässyt riistäytymään irti ansasta. Mutta ei,
Philip oli vaiti ja liikkumatonna, ja Kate katosi vuoren taa. Philip
näki hänen menevän ja taivaan valo sammui hänen mentyänsä.