Philip jätti hevosensa »Iiriläisen» pihaan noin penikulman päähän
vuoritiestä. Majatalon emännän, rouva Looneyn, kieli kävi kuin mylly
hänen askarrellessaan Philipin syödessä päivällistään. Hän oli tuntenut
hänen sukunsa kolmessa polvessa ja tiesi juttuja hänen isoisästään,
hänen isästään ja hänestä itsestään, kun hän oli lapsi. Hän jutteli
lapsen kasvoista, jotka olivat »kutakuinkin koreat», ja Douglasin
tytöistä, jotka olivat »jokseenkin keskulaisia.» Hän antoi Philipille
myöskin neuvon mennä naimisiin jonkun lämminsydämisen tytön kanssa,
jolla olisi »yhtä ja toista itseänsä varten — maita ja porsaita ja
kaikkea» — ja silloin voisi ehkä tulla hyvitetyksi se »keljuilu», jota
kolmekymmentä vuotta sitten oli eräälle hyvälle miehelle osoitettu
Ballawhainessa.
Philip jätti lautasensa puolillensa ja nousi mennäksensä Port Mooareen.
»Mutta herranterttu, ettehän te ole mitään syönyt», päivitteli
majatalon emäntä. Sitten hän jatkoi maanitellen aivan kuin Philip
olisi vielä ollut lapsi: »Ettekö te minun tähteni voisi syödä vielä
vähän? Koettakaa, koettakaa nyt! Ei muruakaan enää? Se on teille
vastenmielistä, herra Philip! Aiotteko lähteä kävelemään? Ottakaa
sitten päällystakki yllenne, apilat ennustavat sadetta.»
Hän lähti sitä tietä, jota Pete oli niin usein kulkenut koulusta
palatessaan, kun Kate asui Cornaassa, ja Pete saatteli häntä
monimutkaisia polkuja myllyn ohi Ballajoran rantoja. Uusi mylläri
oli hajoittanut sen olkikattoisen vanhan hökkelin, jossa Kate oli
syntynyt ja rakentanut sijalle uuden talon. Kappeliin oli lisätty avara
eteinen, jossa seurakunta sai myrskyltä suojaa, ja päätyyn oli kuvattu
teurastettu karitsa. Ballajoran teurastaja oli ottanut toisen karitsan
— elävän lampaan — josta hän juuri nujersi henkeä pois, kun Philip
kulki ohi. Avuttoman eläinraukan pää oli kääntynyt taaksepäin penkissä
ja se katsoi häneen surullisin silmin ja päästi tuon merkillisen
epätoivon parahduksen, jolla kuolemaantuomittu eläin vetoaa oikeuteensa
nähdessään kuoleman lähestyvän ja lopetettuaan taistelun elämänsä
puolesta.
Tuuli oli tyyntynyt ja meri lekotti peilikirkkaana, mutta salmen
toisella puolella näytti lyijynharmaa pilvi peittävän Englannin
vuoret, vaikka ne olivat vielä valoisat ja aivan kuin kylpivät
auringon paisteessa. Kun Philip saapui Port Mooariin tuli sieltä häntä
vastaan maalle päin kärryt täynnä meriruohoa, ja muuan hummerinpyytäjä
valmistautui lähtemään pyyntimatkallensa.
»Tyyni päivä», sanoi Philip ohi kulkiessaan.
»Eipä se sentään taida näyttää erittäin kehuttavalta», vastasi
kalastaja. »Mainingit ovat niin merkilliset, vaikka tuuli ei juuri
käy.» Hän työnsi kuitenkin venheensä vesille, nosti purjeensa ja
lekotteli matkaansa.
Philip katsahti kelloansa ja asteli sitten niemelle. Hän tuli luolalle
ja pistäysi sinne sisään. Meriruohoa oli kokoontunut sinne pimeään
suuri kasa ja kahden kiven välillä aukon suulla oli tulisija. Äkkiä
hän muisti tämän luolan. Se oli Carrasdhoon miesten luola. Hän saattoi
kuulla Peten äänen sen kumahtelevista syvyyksistä, hän saattoi kuulla
ja nähdä oman itsensä. »Pelastammeko naiset, Pete? — niinhän aina
tehdään.» »Niin, totta kai, naiset — ja pojat.» Tämän lapsuuden muiston
suloisuus ja hellyys vaikutti liian voimakkaasti Philipin mieleen. Hän
tuli ulos luolasta ja asteli rantaa pitkin.
»Hän kai tulee kirkon kautta», hän ajatteli ja kiipesi kalliolle
paremmin nähdäksensä. Rannalla oli rivi kääpiökasveja, pieniä
vaivaismäntyjä, jotka surkeannäköisinä kyyhöttivät aivan kuin peläten,
että mereltä pian puhaltaisivat talviset tuulet. Jossakin tällaisen
puun haarassa oli rappeutunut linnun pesä. Jonakin edellisenä vuotena
siinä oli ollut elämää, mutta nyt se oli tyhjä, lauluton, iloton ja
kuollut.
»Tuolla hän on», kuiskasi Philip itsellensä ja hengitti raskaasti.
Valkea vartalo oli ilmestynyt tuuliviirin luo ja lähestyi häntä
keveästi kuin tunturikauris.
Mustat pilvet Englannin vuorten yläpuolella alkoivat laskeutua
alemmaksi. Toisella rannalla oli myrsky, vaikka taivas saaren kohdalla
oli vielä kirkas. Höyrylaiva oli ilmestynyt taivaanrannalle ja kynti
nyt vakoansa lahtea kohden.