Puolen yön aikaan talkoojuhlan jälkeen Kate meni vuoteellensa suudellen
kättänsä, koska Philipin käsi oli sitä koskettanut. Herätessään
seuraavana aamuna koko hänen olentonsa täytti ääretön onni. Avattuaan
silmänsä hän kohosi puoliksi ylös ja katseli ympärillensä. Tuossa
olivat vaaleanpunaiset sänkyverhot, jotka kätkivät hänet kuin telttaan,
tuolla olkikaton vuotiaiset, tässä olivat valkaistut, halkeilleet
seinät, tuolla kaappi ja pesupöytä, lattialla lampaannahat ja aurinko
paistoi puutarhan puoleisesta akkunasta. Mutta kaikki oli kuin
muuttunut, kaunistunut ja käynyt salaperäisen ihanaksi. Hän oli kuin
ihminen, joka nukahtaa aavalla merellä ympärillään taivaan ja meren
saavuttamaton yhdyntäviiva, ja herää sitten semmoisen vieraan maan
satamassa, jossa on lämmintä ja ihanaa ja koko maailma täynnä päivän
paistetta. Hän sulki silmänsä, ettei mikään saisi häiritä, kun hän
tutkisteli tätä salaperäistä maata. Hän asetti pyöreät käsivartensa
niskan taa ristiin kuin tyynyksi, nojautui taapäin vuoteellensa
ja hänen kasvoillensa ilmestyi riemukas hymy, joka kertoi sanoin
kuvaamattomasta onnesta ja autuudesta. Oi, ihmeitten ihme! Koko maailma
oli muuttunut.
Hän kuuli puukenkien kopinan alakerrasta. Nancy siellä liikuskeli
kirnuten voita maitokamarissa. Hän kuuli ääntä puutarhan takaa —
siellä hänen isänsä kokosi kuhilaita; hän kuuli äitinsä juttelevan
ravintolahuoneessa ja myllynrattaan loiskuttavan koskessa. Hänestä
tuntui melkein mahdottomalta, että jokapäiväinen elämä oli saattanut
alkaa ikuisen yksitoikkoisen kulkunsa.
Oliko hän itse sama kuin ennen? Hän ojensi kätensä ottaaksensa pienen
peilin ja tarkastaaksensa kasvojansa. Hänen ottaessansa sitä pöydältä
se luiskahti hänen sormistansa ja pudoten alassuin särähti kappaleiksi.
Hetkeksi hän tunsi piston rinnassansa, ikäänkuin tuo olisi ollut huono
enne, mutta samassa tuli Nancy kirje kädessä. Se oli sama kirje, minkä
Philip oli Balluressa kirjoittanut edellisenä iltana. Kun hän oli taas
yksin, hän luki sen. Sitten hän pisti sen povellensa. Hänestä tuntui,
kuin se olisi tuoksunut metsäruusuilta ja laaksonkuilulta; noidan
asunto, Philip ja kaikki muodostivat oman ihanan maailmansa.
Ohi kiitävä häpeän tunne säikähdytti hetkeksi häntä. Oliko hän tehnyt
syntiä omaa sukupuoltansa vastaan? Oliko alentavaa, että hän oli
kosinut eikä ollut odottanut, että hänet olisi valloitettu? Häpeäisikö
ehkä Philipkin häntä huolimatta rajattomasta rakkaudestaan? Hänen
poskensa kuumottivat. Hän tiesi, että hän punastui, ja hän peitti
kasvonsa aivankuin hänen rakastajansa olisi katsellut häntä. Sellaiset
ajatukset eivät viipyneet kuitenkaan kauan. Hänen riemunsa oli liian
rohkea voidakseen antaa tilaa otaksutuille ikävyyksille. Niin rajaton
oli hänen onnensa, että ainoa, mitä hän pelkäsi, oli, että hän jonakin
hetkenä havahtuisi ja huomaisi tämän kaiken olleen haihtuvaa, suloista
unta.
Tänään oli perjantai-aamu ja puolen päivän seuduilla tuli sanoma Kirk
Michaelista, että vanha tuomari oli eilen kuollut.
»Silloin heidän pitäisi valita Philip Christian hänen seuraajaksensa»,
hän sanoi rohkeasti, »olen varma, ettei kukaan pysty siihen niin hyvin
kuin hän.»
Toiset olivat keskustelleet keittiössä puoliääneen selkä häneen päin,
ja nyt kohosivat kaikkien kasvot häneen hämmästynein ilmein.
»Mitä kummaa sinä juttelet, Kirry?» huudahti Nancy.
»Mitä sinä sanoit joku viikko sitten?»
»No, luuletko sinä, että kukaan toistelee iät kaiket samaa tyhmyyttä?»
nauroi Kate.
Ohhoh, eipä ei», huokaili Caesar. »Naisen mielipide on yhtä jäykkä ja
pysyväinen kuin vonkuvan kissan häntä. Ne tulevat ja menevät, siinä
niiden ainoa sääntö.»
Seuraavana päivänä, lauantaina, Kate sai Philipiltä toisen kirjeen,
sen, jonka hän oli kirjoittanut Douglasissa illallisen jälkeen
saatuansa Peten sähkösanoman. Se oli kirjoitettu poikittain
puolelle paperiarkille ja se oli kuin jälkikirjoitus ilman alkua ja
allekirjoitusta:
»Erittäin tärkeä asia. Täytyy tavata sinut heti. Tule huomenna kello
kaksi Port Mooariin tapaamaan minua. Siellä voimme rauhassa puhella.
Ole rohkea, rakkaani. On vakavia asioita, joista täytyy keskustella ja
päättää.»
Tämä kirje oli lyhyt, vieläpä kylmäkin, mutta se ci ollenkaan häntä
huolettanut. Avioliitto! Se oli ainoa mahdollisuus, joka hänelle
selvisi. Tuomarin kuolema on kiirehtinyt asioitten kulkua — siinä oli
syy tähän kiireeseen. Port Mooar oli lähellä Ballurea — ja juuri tämän
tähden hän sai mennä niin kauas. Heistä varmaankin juoruttaisiin, ehkä
parjattaisiin ja häväistäisiin — ja siksi hänen tulisi olla rohkea.
Miten ja millä lavalla tuomarin kuolema saattoi vaikuttaa hänen ja
Philipin avioliittoon, sitä hän ei tahtonut käydä selvittelemään.
Epäselvinä hänen mielessään väikkyivät tarinat tytöistä, jotka
huimaavalla kiireellä olivat solmineet ihastuttavat avioliittonsa ja
matkustaneet miehensä kanssa ulkomaille, ennenkuin kukaan ehti edes
aavistaa, että heillä olisi sellaisia hommia. Mutta tämä tosiasia hänen
elämässään oli vain osa siitä suuresta ja salaperäisestä, jota ei
voinut selittää jokapäiväisten kokemusten ja tapausten valossa.
Kate juoksi yläkertaan pukeutumaan, ja kun hän tuli takaisin, hän oli
kuin ruusun nuppu, joka juuri avaa terälehtensä. Hän oli pukeutunut
huolellisemmin kuin koskaan ennen. Philipillä oli suuret vaatimukset:
hän ei saisi toiveissansa pettyä. Ollen lähtevinään ostoksille hän
aikoi mennä Ramseyhin johtavaa tietä, kun hänen isänsä huusi tallista,
että hän aikoi lähteä hevosella samalle suunnalle. Tamma valjastettiin
ja he molemmat nousivat kärryihin.
Caesar oli tehnyt suunnitelmansa ja laskelmansa. Hän oli saanut
tietää, että ennenmainittu höyrylaiva oli edellisenä päivänä saapunut
Kapkaupungista Liverpooliin, ja hän päätti, että Peten tavarat
tulisivat »Peveril»'illä, joka tuli joka lauantai Ramseyhin. »Peveril»
lähti Liverpoolista kello kahdeksan, ja sen piti saapua perille kolmen
seuduissa. Caesar tahtoi joutua laiturille kahdeksi.
»Tämä on minun velvollisuuteni isänä, Kate», hän sanoi. »Mikä on sen
luonnollisempaa kuin että siellä on jotakin sinulle? Se on minun
velvollisuuteni myöskin Herran palvelijana, sillä löytyy monta
manilaista, jotka ovat antautuneet ahneuden perkeleelle, ja Jumalan
valtakunnan työtä on koettaa estää heitä joutumasta kiusaukseen.
Heille saa saarnata niin, että hahmonsa mustenee ja kuitenkin se on
yhtä tyhjää kuin heittäisi päärlyjä sikojen eteen. Ei siis mitään
ruikuttelua, ei kellojen soittoa edeltäpäin, vaan kerta kaikkiaan
kiusaus pois!»
Kate oli vaiti ja Caesar lisäsi tuttavallisesti: »Luonnollisesti se
on myöskin minun oikeuteni, sillä kun syntyperä on tuollainen, ei ole
olemassa minkäänlaisia rintaperillisiä ja se joka ensiksi ennättää,
voittaa yhdeksän kymmenesosaa omistusoikeudesta. Niin se on, Kate. Ei
sinun tarvitse noin kylmästi tuijottaa minuun. Se on totinen tosi,
tyttö. Minä olen kysynyt, mikä on lakimiesten ajatus asiasta.»
Kate oli katsellut, mutta ei ollut kuunnellut mitään. Asia oli liian
vähäpätöinen eikä ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Heidän
ajaessaan hän lakkaamatta katseli merelle ja kyseli, mitä kello on.
»Ohhoh, tyttöseni», sanoi Caesar, »kyllä meillä on aikaa. Ei tarvitse
olla ollenkaan levoton. Kestää vielä tunnin, ennenkuin laiva ilmestyy
taivaan rannalle. Aiotko sinä tulla minun kanssani laiturille? Et? No,
ehkäpä onkin parasta, ettet tule.»
Kangaskaupan ovella Kate laskeutui alas kärryistä ja kielsi isäänsä
odottamasta häntä paluumatkalla. Caesar kostutti etusormeansa ja
kohotti sen hetkeksi ylös.
»Älä sitten viivy kovin myöhään», hän sanoi, »myrsky on tulossa.»
Muutamia minuutteja tämän jälkeen Kate riensi kiireisin askelin
Ballurea kohden. Kulkiessaan Ballure Housen ohi hänen mielensä täytti
harras kunnioitus. Hän oli kuin olisi joutunut pyhälle maalle. Hän ei
katsellut ympärilleen, ei osoittanut mitään mielenliikutuksen merkkejä,
silmäluomet vain värähtelivät, suu nytkähteli ja käsi puristi vähän
lujemmin rahakukkaroa, kun hän, pää painuksissa kulki talon ohi.
Astellessaan kaivon sivu hän huomasi Mustan Tomin pyöreän pään, kun
tämä kuluneesta kotelosta ottamallaan kiikarilla tuijotteli pensaikon
yli merelle. Vaikka mies oli hänelle vastenmielinen, Kate kuitenkin
tervehti häntä iloisesti.
»Kaunis päivä tänään, herra Quilliam.»
»Näytti tulevan kaunis päivä, neiti, mutta nyt lentävät mehiläiset
pesiinsä», vastasi Tom.
Tom katsella murjotteli häntä kuin vihollinen vakoojaa, mutta siitä
ei Kate välittänyt. Hän oli ylen onnellinen. Aurinko paistoi yhä.
Päästyään kukkulan laelle hän alkoi hyppiä ja juosta Folieuhon
viettävää tietä. Hän kiiti kevein sydämin ja nopein askelin,
ajattelematta pahaa kenestäkään ja rakastaen koko maailmaa, kun hän
kiiruhti kuulemaan tuomiotansa.
Meri hänen allansa oli tyyni ja sininen. Sen pinnalla ei näkynyt
muuta kuin musta häipyvä savupatsas, joka kohosi vielä näkymättömän
höyrylaivan piipusta.