Päivän, sarastaessa Philip meni vuoteeseen lopen väsyneenä harhailtuaan
koko yön pimeiltä kaduilla. Hän nukkui raskaasti neljä tuntia ja
näki kiusallisia unia jokapäiväisistä esineistä, jotka muuttuivat
suunnattoman suuriksi ja merkillisiksi hänen ympärillään.
Kun Jem-y-Lord aamulla toi teen herransa huoneeseen, hän oli pudottaa
maahan tarjottimen, sillä niin kiivaasti sulkeutui hänen jälkeensä ovi,
jonka hän oli polvellaan työntänyt auki. Akkuna oli puoliksi auki ja
kylmä merituuli puhalsi huoneeseen; uuninristikko ja liesi kertoivat
kuitenkin, että yöllä oli pidetty tulta ja hänen isäntänsä vielä nukkui.
Jem laski alas tarjottimen, nosti pöydällä olevaa viinikarahvia ja
tarkasti sitä valoa vasten, päristi kuin vanha hevonen, nyökäytti
miettivästi päätänsä ja sulki akkunan.
Philip heräsi siihen ja katseli sekaisin ilmein ympärillensä. Hän tunsi
epäselvästi, että jotakin oli tapahtunut, kun palvelija sanoi:
»Hevonen on pian valmis, herra.»
»Mikä hevonen?» kysyi Philip.
»Se hevonen, jolla ratsastatte, herra», vastasi Jem hymyillen
alentuvasti ja lisäten, »se hevonen, jonka käskitte minun tilata
Shimmeniltä viedessäni kirjettä postiin.»
»Mitä kirjettä?»
»Kirjettä, jonka annoitte minulle postiin vietäväksi, ennenkuin menin
nukkumaan.»
Kaikki myllersi epäselvänä ja hämäränä Philipin mielessä. Hän koetti
ankarasti selvittää itsellensä, mitä oli tapahtunut. Juuri silloin
riensi sanomalehtipoika kirkon puoleista katua huudellen: »Lisälehti —
tuomarin kuolema.»
Silloin palasi kaikki mieleen. Hän oli kirjoittanut Katelle pyytäen
häntä tulemaan tapaamaan häntä Port Mooariin kello kaksi tänään. Sinä
hetkenä ja sillä yksinäisellä paikalla hän oli päättänyt ilmoittaa
hänelle uutisen. Hän oli päättänyt sanoa hänelle kaikki ja selvittänyt
itsellensä, miten menettelisi.
Ilman ruokahalua hän söi aamiaisensa. Syödessään hän kuuli ääniä
kadunpuoleisesta pihasta. Hän kohotti päänsä ja katsahti koneellisesti
mitään ajattelematta ulos. Nelipyöräiset, hopeahelaisen nuoren hevosen
vetämät vaunut vierivät juuri portin ohi. Ajaja oli mahdollisimman
hienosti pukeutunut ja päällään hänellä oli vaalea muodikas takki.
Toinen jalka oli jarrulla ja komea sikaari oli hänellä hampaissa. Se
oli Ross Christian.
Tavatessaan viimeksi serkkunsa hän oli tapellut hänen kanssaan Katen
kunnian vuoksi. Tämä ajatus koski nyt kuin piiskan ja piikkiruoskan
iskut. Häveten, nöyryytettynä ja inhoten itseänsä Philip käänsi päänsä
toisaalle.