Philipin tie kotiin olisi kulkenut oikeastaan kaupungin läpi, mutta
hän kiersi nyt Onchan ympäri, sillä hänen sydämensä oli niin sairas ja
katkerat tunteet kiduttivat häntä niin, että hänen täytyi saada olla
aivan yksin. Hänestä tuntui kuin kaikki enkelit ja perkeleet olisivat
liittoutuneet yhteen pitääksensä häntä pilkkanaan. Se, mitä varten
hän oli työskennellyt viisi raskasta vuotta, hänen elämänsä päämäärä,
tarkoitus, jonka puolesta hän oli taistellut, oli jo hänen — hänen
tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa. Mutta nyt kun se oli hänen, hän
ei voinut saada sitä. Oi, tätä kohtalon ivaa, tätä elämän narripeliä!
Se oli kauheaa, siitä saattoi tulla hulluksi!
Sitten hänen miehekkäämpi henkensä sanoi hänelle: »Mitä lapsellisia
hullutuksia nuo ovat? Onni tulee luoksesi molemmat kätensä täynnä
antimia. Ole rohkea, niin sinä saat, mitä sielusi toivoo ja sydämesi
halajaa — saat tuomarin viran ja Katen.»
Sitä oli kuitenkin mahdoton uskoa. Jos hän menisi naimisiin Katen
kanssa, kuvernööri ei antaisi hänelle puoltolauseitansa. Eikö hän
ollut sanonut, että hän antoi saaren yleiselle mielipiteelle suuren
arvon? Ja eikö sen epäitsekkään ystävyyden rinnalla, jota kuvernööri
oli hänelle osoittanut, ollut myöskin toinen läheisempi syy kuin
vanhan manilaisen yleisen arvostelun pelko, ja eikö se salaisempi
syy estäisi häntä suosittelemasta saaren tuomariksi miestä, joka oli
mennyt naimisiin väärän naisen kanssa? Philipin astellessa peltojen yli
hänen mieleensä nousi muisto kuvernöörin päivällisistä, jolloin hänen
rouvansa ja tyttärensä olivat osoittaneet hänelle aivan ylenmääräistä
huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Seuraavana hetkenä hän kuitenkin
moitti ankarasti itseänsä siitä, että saattoi antaa sijaa sellaisille
kuvitteluille ja niin matalamielisesti ja kiittämättömästi arvosteli
toisten vaikuttimia, ja vihoissaan hän potki ruohoa ja mättäitä. Ajatus
oli kuitenkin jo ehtinyt juurtua. Hän ei voinut sitä auttaa, että
kuvernöörin persoonallinen mielenkiinto häneen tuntui tekosyyltä.
»Kuinka hullu sinä sentään oletkaan, Philip!» tuntui jokin kuiskaavan
hänelle hänen sydämensä pimeimmistä komeroista, »ota ensin tuomarin
tuoli ja nai Kate sitten myöhemmin.» Mutta mahdottomalta tuntui sekin.
Ajatellapa, että sen oveluudella ja kaksinaisuudella voisi toteuttaa,
entäs sitten? Tottumusten ja ennakkoluulojen muurit olisivat kuitenkin
edessä. Philip muisteli tämänpäiväisiä puistokutsuja ja ymmärsi,
että siellä oli vastassa ylipääsemätön muuri. Tuomari, joka antaisi
hienoston sovinnaistavoille iskun vasten kasvoja, saisi kärsiä siitä.
Hänen täytyisi jäädä vieraaksi saaren sisäiselle elämälle — julkiseen
elämään hän kyllä saisi tuomariarvonsa perusteella ottaa osaa. Jäinen
kuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen hänen vaimostaan, kun hän
ajatteli, millaiseen suhteeseen tämä joutuisi noihin ylhäisiin
rouviin, joiden luota hän juuri oli lähtenyt. Hänen kasvatuksensa
saattaisi olla parempi kuin noiden, hänen käytöksensä varmaankin olisi
luonnollisempi ja luontainen joustavuus ja kauneus, rakastettavuus ja
sulo saattaisi kyllä kohottaa hänet noiden rouvien yläpuolellekin.
Mutta he eivät ikinä voisi unohtaa, että hän oli maalaiskapakoitsijan
tytär, ja jokainen pieninkin mukula seuraelämän pyramidissa — aina
kaupunkilaiskapakoitsijan tyttärestä alkaen — katselisi häntä
korkeudestaan kuin kuningatar.
Hän saattoi nähdä heidän ajavan hänen ovelleen ja heittävän korttinsa,
mutta heti paikalla kiitävän matkaansa. Sen verran heidän täytyisi
tehdä. Se olisi se katkera pilleri, jonka tuomarin arvo pakottaisi
heidät nielemään. Sitten hän saattoi nähdä vaimonsa istuvan yksin
kotona ikävissänsä ja surullisena, halveksittuna ja kadehdittuna,
erotettuna hänen omasta luokastaan sen kautta, että hän oli tuomarin
rouva ja miehensä luokasta siksi, että tuomari oli mennyt hänen
kanssansa naimisiin. Vielä hän saattoi nähdä itsensä — liian mahtavana
halveksittavaksi ja pelättävänä loukattavaksi — kulkevan kuulematta
joukkojen riemuhuutoja täyttämään velvollisuuksiansa ja palaavan
vaimonsa luo ypö yksin. Lopuksi hän muisti isäänsä ja äitiänsä eikä
voinut olla kuvittelematta, miten hän istuisi kotona Katen kanssa
viiden vuoden avioliiton jälkeen, jolloin yhteiselämän ensimmäiset
riemut alkavat haihtua, ja tunsi, miten seuraelämän kaipuu ehkä
muuttuisi kuluttavaksi ikäväksi. Tai ehkä he menisivät yhdessä
kävelemään, vain he kaksi, ihan yksiksensä, ei kenenkään seurassa,
yksin tänäiltana samoin kuin eilen ja huomenna. He kulkisivat
pitkin katuja, joille on kokoontunut tungokseen asti väkeä, ja
sieltä satamaan, jossa kalastajat ilakoiden juttelevat, jatkaen yhä
matkaansa sillalle ja nostolaiturille taivaan ja meren välille Ihmiset
nostaisivat heille hattuansa ja kumartaisivat kunnioittavasti, mutta
jäykästi ja jäätävän kylmästi. Toiset taas tyrkkisivät merkitsevästi
toisiansa kyynärpäillänsä kuiskien ja katsellen heidän jälkeensä.
Ah, Jumala, millainen tulisi olemaan sellaisen elämän loppu? Kun he
alkaisivat olla onnettomia eivätkö he samalla muuttuisi huonoiksi
ihmisiksi?
»Miten hirvittävästi sinä voitkaan käännellä ja väännellä asioita»,
kuiskasi hänessä taas ääni tällä kertaa voimakkaammin. »Ei hittokaan
kaikkea saa. Tyydy vähempään, ota Kate ja anna tuomarin viralle
palttua.»
Mutta tämä neuvo ei tuottanut vähintäkään lohtua, sillä jos hänen
avioliittonsa Katen kanssa estäisi häntä tulemasta saaren tuomariksi,
se estäisi häntä myöskin saavuttamasta minkäänlaista huomattavampaa
asemaa tällä saarella. Jos näin oli käynyt hänen isällensä, hänelle
itsellensä kävisi samoin — tällä saarella ei olisi sijaa miehelle, joka
ehdoin tahdoin katkoisi kaikkia yhtäläisesti sitovat kahleet.
»Älä kiduta minua tällaisilla onnettomuuden ajatuksilla! Ellet voi
saada molempia, tuomarin virkaa ja Katea, etkä voi ottaa Katea saamatta
tuomarin virkaa, on sinulla vain yksi keino jäljellä — ota tuomarin
virka ilman Katea. Ota tuomarin virka ja jätä tyttö. Se on sinun
velvollisuutesi ja selvä välttämättömyys.»
Tähän tulokseen Philip lopulta pääsi, mutta jo ennen tätä päätöstä
päivä oli laskenut ja yö saapunut, ja hän kulki pilkkoisen pimeässä.
Sama ääni, joka oli pitänyt hänen puoltansa, alkoi nyt puhua tytön
puolesta.
»Älä puhu velvollisuudesta ja välttämättömyydestä. Sinä rakastat vain
itseäsi ja omaa etuasi. Ole rehellinen, mies. Koska tuo nainen on
esteenä sinun kunnianhimosi toteuttamiselle, sinä olet valmis uhraamaan
hänet. Se on rajatonta, säälitöntä itsekkyyttä. Otaksupa, että hylkäät
hänet — voitko sinä ajatella häntä häpeämättä? Hän rakastaa sinua
ja luottaa sinuun ja hän on antanut todistuksia rakkaudestansa ja
luottamuksestansa. Pois verukkeet! Älä uskalla kuiskailla itsellesi,
ettei sitä tiedä kukaan muu kuin sinä ja hän — että sinä pysyt vaiti,
eikä hänkään joudu kiusaukseen puhua. Hän rakastaa sinua. Hän on
antanut sinulle kaikki. Jumala häntä siunatkoon!»
Hellyys nujersi itsekkyyden. Kun kaupungin tulet alkoivat heittää
valojuoviansa hänen tielleen, hän sanoi rohkeasti itsellensä: »Kun
huolet uhkaavat joka puolelta, minä teen, kuten sanoin eilen — minä
jätän taivaan päätettäväksi, tuleeko minusta suuri tai pieni mies ja
itse päätän, tuleeko minusta luotettava mies ja onnellinen ihminen.
Minä teen tilin sydämeni kanssa ja astun rohkeasti tietäni eteenpäin.»
Tässä mielentilassa hän palasi asuntoonsa. Huoneista oli näköala
etupuolelta Athol Streetille ja takaosasta pyhän Yrjön kirkkomaalle. Ne
olivat hiljaiset ja tyhjät eikä kadulta voinut sisään katsella. Hänen
lamppunsa sytytettiin. Palvelija kattoi juuri pöytää.
»Kata kahdelle, Jemmy», sanoi Philip ja alkoi sitten hyräillä jotakin.
Silloin ottaessaan avaimia hän tunsi, että hänen taskussansa oli outo
esine. Hän muisti, mikä se oli. Se oli hänen isänsä särkynyt kuva. Hän
ei tohtinut katsoa sitä. Avaten arkun hän kätki kuvan sen pohjalle
talvivaatteitten alle.
Tämä johti hänen mieleensä, että hänellä oli jotakin, joka tuotti vielä
enemmän tuskaa. Hän meni laatikolle, josta otti esille isänsä kirjeet
aikoen ne piilottaa samaan paikkaan kuin kuvankin. Tätä tehdessään
hänen kätensä vapisivat, jalat horjuivat, häntä pyörrytti, ja ääni,
joka oli kiduttanut häntä monilla katkerilla soimauksilla, huusi taas
hänen korvaansa: »Hautaa ne syvälle! Hautaa isäsi niin syvälle, ettet
voi hänestä jälkeäkään nähdä etkä kuulla. Hautaa hänen rakkautensa
sinuun, hänen toiveensa hänen odotuksensa ja unelmansa sinusta. Hautaa
ja unohda hänet iäksi.»
Philip epäröi hetkisen ja sitten löi arkun kannen kiinni ja lukitsi
juuri sitä, kun palvelija astui huoneeseen. Mies oli juhlallinen,
arvokas, vaitelias ukko, joka oli ollut viimeisen piispan tallirenkinä.
Totisuutensa hän oli lainannut hevosilta, arvokkuutensa isännältänsä,
mutta vaikenemistaitonsa hän oli itse kehittänyt, ja se oli suurempi
kuin luonto on omasta puolestaan lahjoittanut ihmisille tai eläimille.
Hänen nimensä oikeastaan oli Cottier, mutta yleensä häntä sanottiin
Jem-y-Lordiksi.
»Vieras ei ole saapunut, herra», hän sanoi. »Odotanko vai, saanko jo
tarjota?»
»Mitä kello on?» kysyi Philip.
»Löi juuri kahdeksan, mutta se käy kaksi minuuttia edellä.»
»Tuo heti ruoka sisään», määräsi Philip.
Kun vadit oli tuotu sisään ja mies kadonnut, Philip, astuen pöydän
luo, otti napinlävestänsä kukan, jonka päivällispöydässä oli
huuhdemaljastansa siihen pistänyt ja painettuaan sen huulillensa asetti
sen tyhjälle paikalle, joka oli tuolin edessä häntä vastapäätä. Sitten
hän istahti syömään.
Ruoka ei oikein maistunut, ja vaikka hän olisi kuinka koettanut, hän ei
voinut estää ajatuksiansa harhailemasta. Hän ajatteli tätiänsä ja miten
hän oli loukannut häntä edellisenä iltana ja setäänsä ja miten tämä
ensin oli esiintynyt kopeasti ja sitten orjamaisesti, ja sitten hän
ajatteli kuvernööriä ja miten merkillistä huomiota tämä korkea herra
oli hänelle osoittanut ja lopuksi hän muisti Peten, miten äskettäin hän
oli kuollut ja miten pian unohdettu.
Kesken näiden muistojen, joista toiset olivat surullisia, toiset
katkeriakin, hänen mieleensä johtui, että hän söi illallista Katen
kanssa. Silloin hän koetti ilostua ja saada mielensä keveämmäksi. Hän
tiesi, että tyttö tällä hetkellä söi illallistansa Sulbyssä ajatellen
häntä ja uskotellen itsellensä, että hän oli hänen kanssaan. Philip
koetti ajatella, että Kate oli hänen luonansa, istui tuolilla häntä
vastapäätä katsellen häntä valkoisen pöytäliinan ja vihreän lampunkuvun
välitse säteilevillä silmillänsä, tummat kiharat vallattomina leikkien
otsalla ja täyteläinen suu ilosta väreillen. Silloin huone oli
täyttyvinhän sulolla, jota lemmitty ympärilleen levitti. Hän saattoi
melkein kuvitella, että ilmassa tuntui pitsien ja hienojen vaatteitten
tuoksu. »Lemmikkini!» Hän nauroi — hän tuskin tiesi, että hän itse oli
lausunut tuon sanan. Tämä oli suloista, ihastuttavaa hassuttelua.
Mutta hänen silmänsä kääntyivät arkkuun, johon hän oli haudannut
kirjeet ja maalatun pienoiskuvan ja ajatukset lähtivät uudestaan
liikkeelle. Hän ajatteli isäänsä ja isoisäänsä, menetettyä perintöänsä
ja miten vähällä hän oli ollut saavuttaa omaksensa parhaimman osan,
ja sitten vielä kerran Peteä, kunnes hän lopuksi näiden monien
ristiriitojen pyörteissä huudahti: »Ah, jospa Pete kuitenkin olisi
elänyt!»
Ääni sai hänet hätkähtämään ja sanat herättivät kauhua. Huuhtoaksensa
mielestään tämän tunteen hän hieman hillittyään mieltänsä täytti lasin
reunoja myöten, kohotti sen huulillensa ja samalla kuiskasi katsellen
yli pöydän: »Terveydeksesi, rakkaani, terveydeksesi!»
Joku soitti ulko-ovella ja hän kuunteli viinilasi kädessä. Ennenkuin
hän ehti tajuta enempää, seisoi joku hänen kyynärpäänsä vieressä ja
sanoi puolihämärässä: »Vieras herra ei nähtävästi voi tulla, hän on
sähköttänyt.»
Puhuja oli Jem-y-Lord, joka piti sähkösanomaa kädessänsä.
Philip repäisi kuoren auki ja luki:
»Tulen kotiin Ramseyn laivalla huomenna terveenä ja reippaana, ilmoita
Kirrylle. Peat.»