Kun Philip sinä aamuna aikoi mennä asuntoonsa Douglasissa, hän tapasi
kuvernöörin talosta tulleen sanantuojan, joka vakavasti keskusteli
hänen palvelijansa kanssa. Hänen Ylhäisyytensä pyysi häntä heti
saapumaan Onchaniin ja syömään siellä päivällistä hänen Ylhäisyytensä
kanssa.
Kuvernöörin vaunut odottivat ovella ja Philip astui niihin. Nyt hän ei
ollut ollenkaan kiihoittunut ja kun hän muisti, miten innostunut hän
oli ollut saadessaan kuvernöörin terveiset edellisellä kerralla, hän
hymyili. Ennen lähtöään hän ei unohtanut määrätä, että illallisen tuli
olla valmiina täsmälleen kello kahdeksan.
Hän tapasi kuvernöörin yhtä kohteliaana ja puheliaana kuin
tavallisesti. Hänen huoneensa seinillä oli komeita kuvia edellisistä
kuvernööreistä, pitsikalvostimineen ja röyhelöineen, sekä suurenmoinen
kuningas Yrjön kuva.
»Olette kai kuullut, että saaren pohjoisosien tuomari on kuollut», hän
sanoi.
»Onko hän kuollut?» kysyi Philip. »Minä näin hänet eilen kello yhden
aikaan.»
»Hän kuoli kello kahdelta», tiesi kuvernööri.
»Miesparka, miesparka!» huokasi Philip.
Siinä kaikki. Ei räpähtänyt silmäluomi, ei värähtänyt huuli.
»Te kai tiedätte, että hallitus täyttää tällaiset virat?» kysyi
kuvernööri. »Hakemukset lähetetään sisäasiainministeriöön, mutta on
luultavaa, että minun mieltäni kysytään, ennenkuin nimitys tapahtuu.
Silloin ehkä voin auttaa omaa ehdokastani.»
Philipin ilme ei vähääkään muuttunut ja heittäen toisen polvensa
toisen yli kuvernööri jatkoi hymyillen: »Niin ainakin näyttävät teidän
asianajaja-toverinne asian käsittävän. He nyt jo kiertävät minua kuin
ampiaiset liimapannua. Epäilemättä te pian liitytte heihin.»
Philip teki torjuvan eleen, ja kuvernööri heilautti kättänsä jatkaen
hymyillen: »Oh, minä en suinkaan moiti teitä! Nuorilla on aina
kunnianhimoa. On luonnollista, että he tahtovat päästä eteenpäin
elämässä. Mitä teihin tulee, sallikaa minun sanoa, että teillä on
erikoinen syy ja kannustin, sillä epäilemättä tahdotte saavuttaa sen
aseman, joka teidän suvullenne ammoisista ajoista täällä on ollut,
mutta jonka se sittemmin menetti isänne erehdyksen ja onnettomuuden
vuoksi.»
Philip kumarsi totisena, mutta ei virkkanut sanaakaan.
»Epäilemättä», virkkoi kuvernööri, »tämä tosi-asia puhuu teidän
puolestanne. Suurin syy teitä vastaan on teidän nuoruutenne. Kuinkas
onkaan, ettekö te ole kahdenkymmenen kahdeksan?»
»Kahdenkymmenen kuuden», sanoi Philip.
»Ei enempää? Vain kaksikymmentä kuusi? Ja miten menestyksellinen teidän
elämänne tähän asti lienee ollut — vaikka minun pitäisi sanoa sitä
loistavaksikin — teillä ei kuitenkaan ole vielä elämässä vakaantunutta
asemaa.»
Philip kysyi, tarkoittiko hänen Ylhäisyytensä sitä, ettei hän ollut
vielä naimisissa.
»Ja vaikkapa tarkoitankin», vastasi kuvernööri teeskennellyn
ankarasti, »ja vaikkapa teenkin niin, älkää naurako, nuori mies. Te
epäilemättä tiedätte, millaisia vaatimuksia ihmisillä on tällä pienellä
vanhanaikaisella saarella. Katsokaahan nyt. Tämä viimeinen tuomari
antoi ihmisille esimerkin, jota olisi vaarallista toistaa. Jos se
uudistuisi ei siitä suinkaan moitittaisi sisäasiainministeriä, vaan
olisi se aivan toinen mies. Tuomari Mylrean velvollisuus oli rankaista
juopottelurikokset, ja hän oli itse juoppo. Hänen tuli tuomita
irstaisuuden harjoittajat ja hän oli itse irstas.»
Philip ei voinut hillitä itseänsä — hän naurahti hiukan.
»Todellakaan», sanoi kuvernööri kiireesti, »teidän ei tarvitse langeta
samanlaiseen kurjuuteen kuin hän, mutta te ette minun mielestäni
ole kaikista sopivin ehdokas, ennenkuin olette hankkinut itsellenne
sellaisen aseman, jossa ei ole enää samanlaisia eksytyksen vaaroja.
'Ole varoillasi Christianien suhteen', sanoi suuri Derby pojallensa ja
suokaa anteeksi, että minä uudistan tämän varoituksen miehelle, joka
itse on Christian.»
Philipin kasvoille kohosi voimakas puna. Tällaisenakin hetkenä hän
tunsi raivostuvansa, että hänen isänsä hairahdusta saatettiin noin
karkeasti vetää esille.
»Te tarkoitatte», hän sanoi, »että meillä on taipumusta solmia
avioliittomme epäviisaasti.»
»Niin, sitä tarkoitan», myönsi kuvernööri.
»Sitä on vaikea sanoa», huomautti Philip lyöden keveästi näppiänsä,
ja kuvernööri rypisti kulmiansa — ja rokonarvet ilmestyivät selvemmin
esille.
»Tietysti tämä asia on minun velvollisuuteni ulkopuolella, herra
Christian — sitähän minun ei tarvitse teille sanoa. Mutta te herätätte
erikoisesti minun mielenkiintoani ja minä olen tehnyt teille jo jonkun
palveluksen, vaikka nuoret niin mielellänsä luulevat, että he itse
saavat kaiken aikaan. Ah», hän virkahti nousten ylös kuullessansa
vaskirummun äänen, »päivällinen on valmis. Menkäämme naisten luo.»
Sitten hän lisäsi tuttavallisesti, laskien kätensä Philipin olalle:
»Vain yksi sana vielä, herra Christian. Lähettäkää hakemuksenne heti
paikalla — ja seuratkaa vanhan ystävän neuvoa — menkää naimisiin
niin pian kuin suinkin. Mutta omatessaan sellaiset tulevaisuuden
mahdollisuudet kuin te, ei kukaan voi menetellä kyllin varovasti.
Jos hän on englantilaisen hienon perheen tytär, sitä parempi, — jos
valitsette tältä saarelta, pitäkää varanne.»
Philip aterioi kuvernöörin rouvan seurassa, ja rouva kertoi muistavansa
hänen isoisänsä. Pöydässä oli myöskin kuvernöörin naimaton tytär, joka
kertoi kuulleensa, miten Philip puhui kalastajain puolesta Peelissä.
Kesän viimeinen virallinen »vastaanotto» pidettiin iltapäivällä
puistossa, ja Philipiä pyydettiin myöskin jäämään. Hän jäi ja sai omin
silmin todistaa miten liima vetää ampiaisia puoleensa. He kiertelivät
kuvernöörin ja hänen rouvansa ympärillä, he hyväilivät hänen koiraansa
ja kesyä hirveänsä, joka söi rypäleitä vieraiden kädestä.
Vanhanpuoleinen herra, joka istui yksin vaunuissa, ajoi tietä ja
pysähtyi ruohokentän reunaan. Se oli vanha Peter Christian Ballawhaine
näyttäen entistään heikommalta ja kalpoammalta ja hänen säärensä
olivat tavallista enemmän lenkassa. Philip astui likemmäksi tarjoten
sedällensä kätensä auttaaksensa häntä vaunuista. Mutta Ballawhaine
sysäsi sen syrjään ja työntyi kuvernöörin luo, ja puheli hänelle
muutaman minuutin pojastaan Rossista, jolle hän oli lähettänyt sanan
saapua tänne, jotta isä saisi esitellä hänet Hänen Ylhäisyydellensä.
Jos ei Philip näyttänyt iloiselta ja tyytyväiseltä ja jos hänellä ei
ollut hauska, ei syy suinkaan ollut hänen isäntänsä. »Ettekö tahdo
viedä rouva Sitä- ja -Sitä teepöytään?» saattoi kuvernööri sanoa ja
heti sen jälkeen tapasi Philip itsensä arvokkaassa rouvaparvessa,
joiden miehet itse kuningatar oli nimittänyt ritareiksi ja ladyn arvon
he olivat saaneet — Jumala ties keneltä. Puhe siirtyi lakkaamatta äsken
kuolleeseen tuomariin.
»Sellainen elämä! Armosta hän sai elää niin kauan!»
»Sääli miesparkaa, kai tarkoitatte sanoa, ystäväni, eikö se ole liikaa
sanottu.»
»Onneton raukka! Hänen olisi pitänyt mennä naimisiin. Sellainen mies
tarvitsee vaimon, joka pitää hänestä huolen. Ettekö tekin ajattele
niin, herra Christian?»
»No», sanoi eräs valkohapsinen rouva, »ettekö te ole kuulleet hänen
elämänsä tarinaa?»
»Ah, kertokaa siitä. Kuka oli se jalosukuinen nainen?»
»Se jalosukuinen nainen — —» seurasi äänettömyys. Valkohapsinen rouva
yskähti, hymyili, sulki tirkistelevät silmänsä, alensi ääntänsä ja
sanoi teeskennellyn juhlallisesti: »Se jalosukuinen nainen oli sepän
tytär, ystäväni.» Sitä seurasi iloinen naurunhelähdys.
Philip tunsi voivansa pahoin, kumarsi isäntäväelle ja lähti. Ennenkuin
hän ehti pois, hänen setänsä asettui kädet levällään hänen tielleen.
»Mistä tämä johtuu, Philip? Sinä et enää koskaan tule Ballawhaineen.
Kyllä ymmärrän! Tietysti minä ymmärrän. Liian paljon hommaa naisten
kanssa voidaksesi muistaa vanhaa miestä. Kaikki he puhuvat sinusta.
Annat kaikille puheen aihetta, häh? Kyllä tiedän, kyllä tiedän, ei
tarvitse selittää mitään.»