Philip oli voiteltu, sen hän tiesi, mutta hän ei ollut surullinen
eikä masentunut sen vuoksi. Luonnotonta olisi ollut vastustaa Katen
rajatonta hellyyttä ja antaumusta. Siksi Philip tunsi, ettei hän
ollut menetellyt väärin, ei katunut eikä hävennyt. Mutta päästyään
Ballureen hän ei mennyt tapansa mukaan Nan-tädin huoneeseen, vaikka
siellä paloi tuli ja hän kuuli tädin ompelevan. Hän hiipi yläkertaan
omaan huoneeseensa ja istahti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen
ensimmäinen rakkauskirjeensä.
»Minä lasken päiviä, tunteja ja minuutteja, kunnes taas saan tavata
sinut, lemmittyni, ja lakkaamatta kyselen itseltäni, eikö hetki pian
lyö. Kun meidän kuitenkin täytyy olla niin kauan erossa, meidän on
mietittävä keino, miten voimme siitä huolimatta olla yhdessä. Kuule!
— Minä kuiskaan salaisuuden korvaasi. Huomeniltana ja joka ilta sinun
tulee syödä illallisesi kello kahdeksan täsmälleen. Minä teen samoin,
ja silloin me syömme illallista yhdessä, sinä pikku vaimoni, vaikka
kaksikymmentä penikulmaa on meidän välillämme. Jos joku pyytää minua
illalliselle kanssaan, kieltäydyn, että saan olla sinun kanssasi. 'Minä
olen luvannut eräälle ystävälle', vastaan vain ja istahdan sitten yksin
omaan huoneeseeni ja silloin sinä olet minun luonani.»
Ilosta väristen hän kirjoitti tämän kirjeen Katelle, vaikkei ollut
kulunut tuntiakaan siitä, kun hän oli hänen luotaan lähtenyt, ja meni
viemään sen postiin. Hän oli menossa takaisin yläkertaan varpaisillansa
pää käännettynä sivulle, kun sinisestä kamarista kuului Nan-tädin ääni:
»Philip!»
Hän kääntyi hämillänsä ja outo tunne valtasi hänet, niinkuin hän olisi
ollut alasti. Mutta Nan-täti ei katsonut häneen. Hän ompeli lammasta
kanavakankaalle ja kurottui eteenpäin ottaaksensa muutamasta laatikosta
jotakin ja antaaksensa hänelle. Se oli pienoiskuva joka esitti lapsen
päätä — poikaa, jolla oli pitkät vaaleat kutrit kuten tytöllä ja kasvot
kuin päivänpaiste.
»Onko tämä minun isäni, täti?»
»On; eräs ranskalainen maalari, joka oli tullut Thurlotista, maalasi
sen isoisäsi tilauksesta.»
Philip pani sen pöydälle. Enemmän kuin ennen hän oli vakuutettu siitä,
että Nan-täti oli kuullut jotakin. Sellaiset olivat hänen hellät
tapansa varoittaa häntä. Hän ei voinut siitä pahastua.
»Minä olen väsynyt tänä iltana, täti, ja sinäkin näytät uniselta. Taas
sinä olet istunut ja odottanut minua. Kuule, siitä sinun tulee luopua.
Sitäpaitsi, se kahlehtii toisen vapautta.»
»Ei se mitään. Sinähän sanoit, että tulisit kotiin käytyäsi
tuomariparan luona, ja niin — —»
»Hän on kurjassa kunnossa, tätiseni. Juo — näkee menninkäisiä —
sellainen hylky! Hyvää yötä, täti!»
»Luitko sinä ne kirjeet, lemmikkini?»
»Oh, tietysti, isäni kirjeet. Luin, kyllä minä ne luin. Hyvää yötä.»
»Eivätkö ne ole kovin kauniita? Eivätkö ne ole täynnä innostusta ja
kunnianhimoa? Mutta isäparkasi! Kuinka pian hävisikään valo hänen
tieltään! Hän ci kuitenkaan koskaan valittanut. Oi, ei, ei koskaan!
Päinvastoin hän usein nauroi ja laski leikkiä meidän unelmistamme
ja pilvilinnoistamme. 'Sinun täytyy suunnitella ja rakentaa yksin,
Nannie, ja niin sinä saat myöskin yksin nauttia niistä.' Vieläpä
kuolinvuoteellaankin hän saattoi jutella noin. Mutta joskus hän muuttui
kovin vakavaksi ja sanoi: 'Anna pikku Philipille osa onnestani ja
unelmistasi. Hän ansaitsee sen paremmin kuin minä.' 'Oi, Jumala',
sanoi hän kerran, 'salli minun ajatella, kun minä olen siellä, että
kaikki se, minkä minä elämässä menetin, tulee poikani osaksi. Minä jäin
laaksoihin, mutta hän, hän pääsee kukkuloille. Tyynny rauhaan, levoton
sydän, lepää rauhassa ja nuku nurmen alla'.»
Philip tunsi olevansa kuin lintu, joka on joutunut vangiksi verkkoon.
»Minun isäni, täti hyvä, oli runoilija, joka koetti elää, kuten
maailman mies. Siinä oli hänen elämänsä suurin onnettomuus, jos
ajattelet asiaa oikein.»
Nan-täti kohotti katseensa vieden kädellänsä neulansa kuvion yli ja
sanoi värähtelevällä äänellä: »Isäsi elämän todellinen onnettomuus,
Philip, oli hänen rakkautensa — se, mitä sanotaan rakkaudeksi. Mutta
rakkaus ei ole sitä. Rakkaus tuo tullessaan rauhaa, hyveitä, jaloa
elämää — tuo on vain hulluutta ja sokeutta, ja kun ihmiset siitä
heräävät, he vapautuvat kuin painajaisesta. Siitä puhutaan kuin
pyhästä asiasta — se on kuitenkin saastaisuutta. Sen ylistykseksi on
kirjoja kirjoitettu — sellaiset kirjat minä tahtoisin polttaa. Kun
mies on joutunut sen pauloihin, hän on kuin sokea, joka on eksynyt
taluttajastaan ja hoipertelee kuilua kohden. Naiset ovat sellaiselle
yhtä alttiita. Niin, niin, hyvät naiset yhtä hyvin kuin hyvät
miehetkin. Minä olen nähnyt heidän joutuvan kiusaukseen — —»
Philip oli nyt varma asiasta. Joku oli pitänyt Sulbyssä häntä silmällä.
Hän suuttui ja hänen vihansa purkautui Nan-tätiin sanatulvana. »Olet
väärässä, täti, ihan väärässä. Rakkaus on ainoa, jonka vuoksi kannattaa
elää. Se on kauneutta, se on runoutta. Sano sitä intohimoksi, jos
tahdot — mitä olisi maailma ilman sitä? Se olisi erämaa, jossa jokainen
ihmissydän on tyhjä ja yksinäinen kuin autio saari, paikka ilman
lapsia, ilman iloa ja riemua, ilman naurua. Ei, ei! Rakkaus on taivaan
lahja ja me menettelemme väärin koettaessamme hävittää sen elämästämme.
Me emme voi sitä tehdä ja me saamme rangaistuksen ylpeydestämme
ja uhkamielisyydestämme. Meidän pitäisi tyytyä jättämään kohtalon
määrättäväksi, tuleeko meistä suuria vai pieniä miehiä, meille pitäisi
olla kylliksi, kunhan tulisimme hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Ja
suurin onni elämässä on rakkaus. Taivaan pitäisi voida tehdä ihmeitä
muovataksensa meitä sellaisiksi, että voisimme olla onnellisia ilman
sitä. Mutta taivas ei tee sellaisia ihmeitä, koska taivaan suurin ihme
on juuri rakkaus itse.»
Neula tärisi Nan-tädin kädessä ja hänen huulensa värähtelivät.
»Sinä olet vielä nuori, Philip», hän sammalsi, »mutta minä olen vanha
ja minä olen nähnyt, millaisia hedelmiä kypsyy siitä humaltumisesta,
mitä sinä sanot intohimoksi. Oi, mitä olenkaan nähnyt! Se murskaa
elämän, hävittää tulevaisuuden toiveet, hajoittaa kodit, nostaa isän
poikaa ja veljen veljeä vastaan — —»
Philip ei tahtonut jäädä alakynteen. Hän astui kiivaasti edestakaisin
huoneessa ja keskeytti: »Taas sinä olet väärässä, täti. Sinä aina
erehdyt tässä asiassa, koska sinä yksityisestä tapauksesta teet yleisiä
johtopäätöksiä — sinä ajattelet lakkaamatta vain minun isääni. Mitä
sinä sanot isäni lankeemukseksi, olikin vain hänen kohtalonsa. Hän oli
sen ansainnut. Jos hän olisi ollut kelvollinen siihen korkeaan asemaan,
johon pyrki — jos hän olisi ollut kelvollinen tuomariksi, hän olisi
siksi päässyt eikä olisi painunut alas. Että hän lankesi, on todistus
siitä, ettei hän ollut kelvollinen. Jumala ei ollut tarkoittanut
häntä siihen tehtävään. Minun isäni taipumukset eivät olleet vakavan
ja yksitoikkoisen virkamiehen, vaan häntä elähdytti runoilijan
kunnianhimo. Jos hänen kova onnensa olisi tehnyt hänestä tuomarin,
hän pian olisi itse ymmärtänyt, ettei hän siksi sopinut, koko saari
olisi sen huomannut ja sinä itse, täti hyvä, olisit suruksesi saanut
sen selville ja koko maailma olisi huomannut erehtyneensä. Runoilijana
hänestä ehkä olisi tullut suuri mies, tuomarina hän olisi herättänyt
naurua ja ivaa — hän itse olisi ollut petturi ja kerskuri, joka olisi
oikeudelle tuottanut häpeätä.»
Nan-täti nousi seisoalleen. Kauhistus kuvastui hänen rakastettavilla
vanhoilla kasvoillansa ja jokin helähti pudotessaan lattialle.
»Oi, Philip, Philip, jos minun täytyisi ajatella, että sinä laukeaisit
samaan erehdykseen — —»
Mutta Philip ei antanut hänelle aikaa lopettaa. Hän pyyhkäisi
otsalle-langenneet hiuksensa taakse ja hyökkäsi ulos huoneesta.
Päästyään yksin hän alkoi tutkistella itseänsä. Oliko todellakin hän
itse saattanut puhua noin? Vieläpä omasta isästänsä? Ja Nan-tädillensä!
Hän huomasi, kuinka asia oli: hän oli puhunut isästään ja ajatellut
koko ajan itseänsä; hän oli koettanut puolustaa itseänsä, vahvistaa
ja terästää mieltänsä. Mutta niin tehdessään hän oli hävittänyt
pyhän muiston, jota oli koko elämänsä ajan kunnioittaen mielessään
säilyttänyt ja samalla hän oli häväissyt Nan-tädin nuoruuden unelman.
Omantunnontuskissa hän laahusti alakertaan huudellen murtuneella
äänellä: »Täti! Täti!»
Mutta huone oli tyhjä, lamppu oli sammutettu ja käsityö heitetty
sivulle. Jokin rasahti hänen jaloissansa ja hän kumartui ja otti sen
ylös. Se oli hänen isänsä kuva, joka oli haljennut kahteen osaan.
Tapaus kauhisti häntä ja hän värisi. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tallannut isänsä kasvoja. Pistäen särkyneet palat taskuunsa hän hoippui
huoneesta kuin rikollinen ja hiipi hiljaa pimeässä vuoteeseensa.
Mutta seuraava aamu toi hänelle palkkion yön tuskista — hän sai Katelta
kirjeen.
»Vihdoinkin on talkoojuhla ohi ja minä saan olla yksin omine
ajatuksineni. Sinun lähdettyäsi he lauloivat. »Kuningas lempii
morsiantaan ja minä teen kuin hän, ja minä teen kuin hän.» Mutta
täällä todellakaan ei ole tapahtunut kerrassaan mitään kertomisen
arvoista. Hyvää yötä! Minä menen nukkumaan vietyäni tämän kirjeen
sillankorvaan. Parin tunnin kuluttua saan nähdä sinut unissani, ellen
valvo sinua ajatellen. Niin tavallisesti teen. Hyvää yötä, kallis
mieheni ja herrani! Sinähän ilmoitat minulle, mitä on paras tehdä.
Sinun vaikeutesi minua hirveästi peloittaa. Ymmärräthän, rakkaani, me
kaksi aiomme tehdä jotakin aivan tavatonta. Hyvää yötä! Minä kohotan
pääni, jotta voit suudella minua vielä kerran silmiin ja minä suutelen
kahdesti sinua.»
Ja sitten seurasi tyhjiä sulkumerkkejä ( ), joihin Kate oli painanut
huulensa, toivoen että Philip ottaisi siitä vastaan hänen suudelmansa.