»Koettakaa te.»
Philip alkoi nyt vuorostansa. »Kate!» hän huudahti ja kaiku vastasi
samassa.
»Ah, kuinka pian! Kate on hyvä tyttö. Kuunnelkaa, miten hän teille
vastaa», puheli Kate.
Heidän kuljettuaan muutamia askeleita Kate huudahti taas: »Philip!»
Ei kuulunut mitään vastausta. »Philip on järkähtämätön, hän ei tahdo
kuulla minua eikä välitä minusta vähääkään», valitti Kate.
Sitten Philip huudahti uudestaan: »Kate!» ja vastaus kuului heti,
kuten äskenkin. »Ai, ai, tuo on ihan hirveätä! Kate kuulee — niin Kate
todellakin seuraa teitä.»
Philip tunsi rohkeutensa huomattavasti laimenevan. »Ei vielä», hän
ajatteli. Hui—hai — aikaa on kyllin. Illallisen jälkeen, kun kaikki
lähtevät tiehensä! Myllyn ulkopuolella, kun sisältä tulee vähän
kynttilän valoa ja ulkona on pilkkosen pimeä! Se kuuluu silloin niin
yksinkertaiselta ja luonnolliselta: »Hyvästi! Ettekö ole kuullut
uutisia? Nan-täti on vihdoinkin suostunut lähtemään Balluresta ja
tulemaan minun luokseni Douglasiin.» Siinä kaikki. Sehän on niin
yksinkertaista ja jokapäiväistä.
Ilta-aurinko loi nyt lännestä valoansa puiden välitse pitkinä,
kiemurtelevina, punaisina sädejuovina. He kuulivat raskaitten
kuormarattaitten jyrinän laaksosta. Linnut lauloivat riemukkaasti
heidän päänsä päällä ja ilo raikui joka puolelta. Heidän jaloissansa
kasvoi korkeata sananjalkaa ja tiheätä kanervaa, johon Katen poimutettu
hame silloin tällöin tarttui, ja kun Philip oli päästänyt sen irti,
he molemmat nauroivat. Lahoneesta vanhasta haavan kannosta riippui
puoliksi irtireväisty koison haara, jonka muutamaan juureen oli
kasvanut pieniä tulipunaisia sieniä vieri viereen. Kate taittoi haaran,
taivutti sen renkaaksi ja työnnettyään hilkkansa niskaan asetti sen
mustille kiharoillensa, ja alkoi sitten laulaa:
»Ja valtias jos oisin mä,
maat hallussain, maat hallussain.»
Hänen mustista silmäteristänsä säteili tuli ja rakkauden salamat
leimahtelivat hänen silmistänsä Philipin silmiin.
Silloin Philip yritti puhua järkeä. »Ah!» hän sanoi ottaen avuksensa
suuren viisautensa koko vakavuuden, »jospa ihminen voisi tällä
tavalla aina elää vain hetkeä varten! Mutta siinä onkin ero miehen ja
naisen välillä. Nainen elää kokonansa sydämensä maailmassa. Jos jokin
kiinnittää hänen mieltänsä, hän antautuu sille täydelleen. Miehen
pyrkimykset ja toiveet sen sijaan tähtäävät ulkopuolelle hänen itsensä.
Hänen on pakko kieltää itsensä ja unohtaa unelmansa ja suloisimmat
mielihalunsa.»
Kate purskahti nauramaan ja Philipin täytyi myöskin nauraa.
»Katsokaa!» huudahti Kate, »katsokaahan tuonne!»
Harjulla heidän yläpuolellansa pukki iloitteli iltansa kuluksi. Se oli
hullunkurinen veitikka; milloin se vallattomana nyhti ruohoa, milloin
taas potki ja heitteli takajalkojaan ilmaan aivan kuin näkymätön
hyönteinen olisi sitä kutittanut. Sitten se mäkätti sieraimillansa
aivan kuin olisi nauranut.
»Kuten sanoin», jatkoi Philip, »miehen täytyy oppia kieltäytymään
elämän iloista ja nautinnoista. Siitä kelpaan itse hyvin esimerkiksi.
Minut sitoo, ymmärrättehän, jonkinlainen velvollisuus — jokin vala,
jonka olen tehnyt vainajalle, voisin sanoa — —»
»Toden totta hän nyt aikoo sanoa jotakin», riemuitsi Kate mielessänsä.
Philipin sydän puhui äänekkäämmin ja sukkelammin kuin hänen tankkaava
kielensä. Tyttö huomasi pian, että taistelu oli tulossa ja mietti,
miten pitäisi puoliansa.
»Tuossa on noidan suvanto!» hän äkkiä huudahti ja kiiti Philipin luota
veden partaalle.
Se oli pieni pyöreä suvanto, musta kuin yö ja vesi näytti siinä
lekottavan aivan liikkumattomana päästyään rauhaan ensin hypeltyään
ja tanssittuaan kirkkaassa putouksessa. Philip ei voinut muuta kuin
seurata.
»Leikatkaa minulle pajunoksa! Missä on teidän kynäveitsenne! Pian,
herraseni, pian! Ei tuota vanhaa karahkaa — vesa! Tuo, se on hyvä. Nyt
saatte kuulla, miten ennustan tulevaisuuttani.»
»Aiotteko suorittaa vesikokeen?» kysyi Philip.
»Vaiti, olkaa hiljaa, muuten ei pikku Phonodoree kuuntele. Vaiti, aivan
vaiti!»
Juhlallisin elein vaikka vallaton pilke silmissänsä Kate laskeutui
suvannon rannalle polvilleen, kuljetti hitaasti vesaa veden pintaa
pitkin ja lausui loitsunsa:
»Pajupuu, pajupuu, neljä tapaa sulla:
hukut, uit, kierrät tai tahdot maalle tulla.
Kuvaa mulle tulevaisuus, elon onni aimo:
Vanhapiika, nuori rouva, leski taikka vaimo?»
Lausuttuaan kysymyksensä, hän viimeisessä säkeessä heitti pajunvesan
suvantoon ja istahti katselemaan sen hiljaisia liikkeitä tyynessä
vedessä.
»Mainiota!» huudahti Philip.
»Olkaa vaiti. Se ui. Ei, se tulee rantaan.»
»Se merkitsee vaimoa, Kate. Ei, se on leski. Ei, se on — — »
»Pysykää vakavana. Ah, rakas! Se menee — noin, se kiertää. Ei
kierräkään. Ei, se ui — ei nyt se — nyt se — voi!»
»Hukkui!» sanoi Philip taputtaen käsiään ja nauraen. Te olette tuomittu
jäämään vanhaksipiiaksi, Kate. Phonodoree sanoo niin.»
»Se ilkeä noita! Että kysyinkään siltä!» sanoi Kate nenä nyrpällä.
Sitten hän nyökkäsi omalle kuvalleen veden kalvoon, minne pajunoksa oli
kadonnut ja sanoi: »Kate parka! Olisi se sentään voinut antaa sinulle
jotakin muuta. Mitä muuta tahansa, ei vain tätä, etkö voinut, vai?»
»Mitä», nauroi Philip, »itkettekö te? Sentähden, ellei Phonodoree...
Ei, sehän on mahdotonta!»
Kate hypähti seisoallensa ja käänsi pois kasvonsa. »Mitä tyhmyyksiä te
puhuttekaan!» hän sanoi.
»Teillä on kuitenkin kyyneleet silmissä», väitti Philip.
»Olisiko se sitten ihme? Te olette ihan hassu. Ja jos minusta tulee
vanhapiika tulee teistä vanhapoika — ja se on teille parahiksi!»
»Oh, niinkö, niinkö?»
»Niin juuri. Teillä ei ole sydäntä enempää kuin tällä sienellä, sillä
te olette pelkkää päätä ja jalkoja ja yhtä kaljuksi te kuitenkin
tulette jonakin päivänä.»
»Tulenko, tulenko todellakin, neitiseni?»
»Jos minä olisin teidän sijassanne, Philip, minä vuokraisin itseni
linnunpelättimeksi, eikä silloin olisi väliä, vaikkei ryysyjen alla
olisikaan mitään.»
»Eikö mitä, mitäpä sen väliä olisi», myönteli Philip.
Kate kieppui puoliympyrässä hänen ympärillään ja Philip koetti saada
hänet kiinni.
»Mutta te olette jo melkein yhtä vanha kuin Methusalem ja millaiseksi
muututtekaan, kun teistä tulee oikein mies — — »
»Varokaa!»
Kate niiasi hänelle veitikkamaisesti ja livahti sitten puun taa, josta
huudahti: »Minä tiedän. Vanha uikuttava raukka, joka lakkaamatta
laulaa: 'Niin niin, rakkaat ystävät, tämä maailma on synnin ja murheen
laakso! Mies on murhe ja nainen on synti — —'»
»Te veitikka!» huudahti Philip.
Philip kiiti hänen jälkeensä ja hän pakeni puhellen:
»Mitä luulette jonkin tytön tekevän sellaisella — — oh, oh, oih!»
Hänen sanatulvansa tyrehtyi äkkiä. Hän oli sotkeutunut
villiruusupensaaseen ja tunsi kahdessakymmenessä paikassa samalla
kertaa, miten vaarallista oli käyttää läpinäkyviä sukkia ja matalia
kenkiä.
»Simsonin kanssa kilpaa, vai?» huudahti Philip työntyen esille
säärystimiensä suojassa ja kohottaen karkurin käsivarsillensa. »Noin,
lasta on kannettava tällaisen pensaikon yli.»
»Ah!» äännähti Kate kääntäen päänsä hänen olkansa yli ja hyväillen
hengityksellänsä hänen niskaansa.
Hänen tukkansa tarttui puuhun ja mustana aaltona se lehahti Philipin
rinnalle. Hän laski tytön maahan ja ottaen toisiansa kädestä he
kulkivat laaksoa laulaen yhdessä:
»Sä oisit helmi kallehin
mun kruunussani, mun kruunussani.»
Päivä hidasteli laskuansa aivan kuin sen olisi ollut vaikea jättää
heidät. Joskus kuului siipien suhinaa heidän päänsä päältä ja linnut
sirkuttelivat toisillensa viimeistä hyvää yötä. Tuuli asettui levolle
ja heidän kuiskailevat puheensa olivat ainoat äänet tyynessä illan
rauhassa.
Silloin kuului kaukaa iloinen huuto: talkooväki oli saapunut kotiin
juhlimaan. Se herätti Philipin kuin olisi päihtymys haihtunut.
»Tämä on hulluutta,» hän ajatteli. »Mitä minä taaskin teen?»
»Nyt hän aikoo puhua», riemuitsi Kate mielessänsä.
Hänen iloisuutensa vaihtui surumielisyydeksi ja surumielisyys purkautui
rajuksi vallattomuudeksi. Yö oli saapunut, kuu oli noussut ja tähdet
ilmestyneet taivaalle. Kate hiipi aivan Philipin rinnalle ja alkoi
kertoa hänelle tarinaa muutamasta noidasta. He olivat lähellä sitä
tölliä, jossa noita oli asunut. Tuolla se oli — tuo katoton hökkeli —
tuo kaatuva rähjä noiden tuuheiden puiden välissä.
»Ettekö ole koskaan kuullut siitä, Philip? Ette? Se oli juuri tämä,
jota kutsuttiin tuomarin lemmityksi.»
»Minkä tuomarin?» kysäisi Philip.
»Sen saman tuomari Mylrean, joka nyt kuulopuheiden mukaan on
kuolemaisillaan.»
»Hän kuolee; hän tappaa itsensä; minä näin hänet tänä päivänä», sanoi
Philip.
»No niin, hän oli sepän tytär ja tuomari jätti hänet ja tyttö tuli
hulluksi ja kirosi häntä ja sanoi, että hän on hänen vaimonsa, vaikka
he eivät olleet olleetkaan kirkossa, eikä tuomari voisi koskaan mennä
kenenkään kanssa naimisiin. Silloin isä ajoi tytön pois luotansa ja hän
tuli tänne aivan yksin. Hänelle tuli lapsi ja sanottiin hänen tappaneen
sen, ja kaikki häntä pelkäsivät. Sill'aikaa hänen rakastettunsa tuli
suureksi, suureksi mieheksi, kunnes hänestä lopulta tuli tuomari.
Mutta tuomari ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka ihmiset ehdottelivat
hänelle mitä hienoa neitiä milloinkin. Kun siitä puhuttiin noidalle,
hän vain nauroi ja sanoi: 'Jättäkää hänet, hänellä on kyllä siihen
tilaisuus'. Vihdoin eukkorukka tuli vanhaksi ja kulki kahden kepin
varassa ja näytti saattavan kuolla minä päivänä hyvänsä. Silloin
tuomari hiipi suuresta talostansa kaikilta salaa, ja läheni hitaasti
vaimon majaa. Kun vaimo näki vanhan miehen, hän sanoi: 'Sinä tulit siis
vihdoinkin poika, mutta sinä olet antanut minun odottaa kovin kauan —
kovin kauan olet antanut minun odottaa'. Ja silloin hän kuoli. Eikö se
ollut kummallista?»
Hän käänsi mustat silmänsä Philipiin ja hänen huulensa vapisivat.
»Vaikuttiko siihen sitten noitavoima?» kysyi Philip.
»Oi, ei! Hän tuli siksi, että hän oli hänen miehensä. Se antoi naiselle
merkillisen voiman häneen. Tuomari lankesi kiusaukseen palvoen suurta
taloa ja suurta nimeä, mutta hänen täytyi tulla takaisin vaimonsa
luokse. Sama koskee naistakin. Jos hän tyttönä on kuulunut jollekin,
hänen täytyy pysyä hänessä kiinni, ja vaikka tämä nainen joskus olisi
uskotonkin hänen täytyy kuitenkin tulla miehensä luo. Jokin pakottaa
häntä. Näin käy, jos hän todella on hänen vaimonsa — todella, oikea
vaimo. Eikös olekin kaunista? Eikös ole kaunista?»
»Ajatteletteko te niin, Kate? Luuletteko, että tuollainen luja side
sitoo yhteen naisen samoin kuin miehenkin?»
»Aivan varmaan, eivät he voi sille mitään, Philip.»
Philip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä
kuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti
kosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan
hylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi
häntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi
lyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan
alta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi.
Philip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus
taistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.
»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on
elämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen
menestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää
vaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä
kaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut,
sinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän
rakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat
viisaat, mitä ikinä tahtovat.»
Kate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi
puolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.
»Kate!» huudahti Philip.
Hän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja
hengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.
»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken
houreita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on
tullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä
lupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut
kiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»
»Kate!»
Tyttö ei vastannut.
»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»
»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen
huulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.
»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään
toimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain
tilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa
pian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»
Hän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille
ja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.
»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.
»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä —
ellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme
päiviä yhdessä.»
»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te
mene!»
Philip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla.
Kate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.
»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni
häpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä
puhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? —
koska minä rakastan sinua!»
»Älkää sanoko niin, Kate!»
»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan
sinua!»
»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»
»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut
— minä olen sinun!»
Hänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä
olisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä.
»Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»
»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»
»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»
»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»
»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»
»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan
häpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että
joka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä
kädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi,
että saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»
»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate
taisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.
»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!»
hän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän
sekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet
sammuivat.
»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»
»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.
»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»
»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun
— minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»
»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»
»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan
sinua enemmän kuin itseäni!»
Hän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana
hetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.
»Kate! Kate!»
Katen ääni kuului autiosta hökkelistä.
»Philip!»
* * * * *
Kun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä,
että hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja
heittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän,
kaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan —
hän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa
tuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden
hyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on
alku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat
miehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee
sidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä
halua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma,
luonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys,
ikuinen murhenäytelmä.