Man-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja
ympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän
näkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli
kääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin
sumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita
Lucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.
Silloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja
istahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku
matkustajista tunsi sen.
»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.
Samana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin
suurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.
»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut
väittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta
kai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.
Matkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä
kasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella
kiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen
ilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului
jonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.
»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»
»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»
Hänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän
otti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia
lempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni
hyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille
muutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa
ne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta
sittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi
jokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä
ja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja
ihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule,
että hän unohtaisi sinut.»
»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon
heitä molempia!»
Hän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan
paikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja
puhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse,
hopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat
reunustaa vastaan jäähdyttelemässä.
»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»
»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä
kuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo
myöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja
vähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva
vesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa
syvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten
sanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten
enää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala
on hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa.
Minä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka
odottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten
sanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole
sen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla
— ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää
hänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä
iloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä
juomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat
aina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia
uutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole
paljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä
auttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja
kun nyt joku on ollut viisi vuotta... Siinä se nyt on — vauhti kuin
kilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni,
jotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah,
kuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»
Ääni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja
matkustaja hoippui hyttiinsä.
»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat
miehet mennessänsä.
Kolmas osa.