Sulbyn kallionrotko on kiertelevä, leppoisa, ihastuttavan kaunis
paikka, jossa kukat ja pensaat kukoistavat jo aikaisin keväällä ja
myöhään syksyllä. Siellä on pieni joki, jonka sinertävä vesi hyppien
ja tanssien, liristen ja poristen, kuohuen ja salaa hiipien kiitää
merta kohti. Vesi on silittänyt suuret kallionkielekkeet tai kaivanut
vuosituhansien kuluessa niihin omat uransa. Rannoilla on kosteata
sammalta ja pehmeätä jäkälää. Paikoin on syviä, tyyniä suvantoja.
Putousten alapuolella kiertelee vaahto ympäri suvannon. Molemmilla
rannoilla seisovat uhkeat puut riveissä kuin vartioina suojellen
heikompia kasveja polttavalta auringolta. Siellä täällä on lahoneita
puunrunkoja, jotka myrsky on heitellyt ristiin rastiin, milloin
kallioita vasten, milloin yli puron ja vesiputousten. Tuolla kellertävä
verenpisara, täällä vihreä ruusupensas. Laakson reunalla siellä täällä
on joku katoton tupa, jossa keittiön lattia jo ruohoa kasvaa ja tähän
synkkään ja uneksivaan hämärään pilkistelee aurinko sadoin silmin,
tuulen kohistessa puiden latvoissa ja veden laulun sitä säestäessä.
Kate oli juossut joen yli kaatunutta puunrunkoa myöten ja siellä
Philip hänet näki joen keskellä, nauraen ja tanssien heiluttavan hänen
hattuansa käsissänsä ja niiaillen omalle kuvallensa, jonka veden
kalvossa allansa näki.
»Kääntykää takaisin», huusi Philip. »Te pahanilkinen tyttö, te
putoatte. Istukaa sinne — te kidutatte minua, istukaa.»
Niiattuaan myöskin hänelle, tyttö keräsi hameensa helmat, kietoi ne
nilkkojensa ympäri ja istahti puunrungolle, heiluttaen kaunismuotoista
jalkaansa puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella. Philip huomasi
samalla, että puun toinen pää ei ulottunut joen toiselle rannalle, vaan
latva oli kääntynyt veteen. Hän linnoitti oman rantansa istahtamalla
puun tyvelle ja huusi voitonvarmalla äänellä: »Olkaa hyvä ja antakaa
minun hattuni.»
Kate katsahti häneen, huudahti pelästyksestä, nauroi sitten ja sanoi
levollisesti:
»Te luulitte, että saatte minut kiinni, vai miten? Mutta eipä se
ollutkaan niin helppoa.» Ja hän laskeutui pyöreälle kivelle toivoen
sieltä voivansa hypätä rannalle.
»Eikös ollut, eikös ollut?» sanoi Philip, ja vierittäen läheltä toisen
kiven syvemmälle, katkaisi kokonansa sillan, niin että Katea ympäröi
joka puolelta vesi. Annattekos nyt minun hattuni, neitiseni», sanoi hän
majesteetillisen käskevästi.
Tyttö ei kuitenkaan antanut ja Philip oli jättävinään hänet sinne,
missä oli. »Hyvää yötä sitten, hyvää yötä», hän huudahti yli joen
iloisen porinan ja kääntyi avopäin mennäksensä takaisin.
Hetkistä myöhemmin hänen varmuutensa petti. Kun hän kääntyi katsomaan,
huomasi hän, että tyttö oli riisunut jalastansa kengät ja sukat ja
työnsi nyt sukkia kenkien sisään.
»Mitä te teette», huudahti Philip.
»Ottakaa tuo — ja tuo», hän sanoi, heittäen kengät hänelle rannalle.
Sitten hän asetti hänen olkihattunsa päähänsä niin, että hilkka katosi
siihen, kohotti molemmin käsin helmojansa ja kahlasi rannalle.
»Kylläpä luulittekin olevanne sukkela poika! Arvelitte kai, että
saisitte minut kiinni!»
»Olen ainakin saanut teidän kenkänne ja ne minä pidän, kunnes te olette
antanut minun hattuni takaisin.»
Tyttö oli nyt tullut karkealle rantahiekalle, jossa kivet olivat niin
teräviä, ettei hän voinut astua askeltakaan.
»Antakaa kenkäni!» hän pyysi.
»Antakaa hattuni ensin», vastasi Philip.
»Ottakaa se.»
»Ei, teidän täytyy antaa se minulle.»
»En milloinkaan! Mieluummin istun täällä koko yön», väitti Kate.
»Minä olen valmis siihen», sanoi Philip.
Siinä he nyt istuivat, toinen paljain päin ja toinen paljain jaloin
samalla kivellä, aivan kuin rotkossa olisi ollut liian ahdasta. Silloin
kuului pellolta, josta he juuri olivat tulleet, juhlallisen laulun
sävelet ja nyt he sopivat, että rangaistaksensa toisiansa Katen piti
panna Philipin hattu päähän, sillä ehdolla, että Philip sitoisi kengät
hänen jalkaansa.
Seuraavana hetkenä Philip äkkiä havahtui, moittien kiivaasti itseänsä.
Millä tavalla hän käyttäytyikään? Hän oli tullut sanomaan Katelle,
ettei hän koskaan enää tulisi takaisin, ja tällä tavalla hän alkoi!
Eilen hän oli Douglasissa lukenut isänsä kirjeitä ja täällä hän
tänä päivänä unohti itsensä, elämänsä päämäärän, velvollisuutensa,
kunnioituksen isänsä muistoa kohtaan — ja kaikki. »Philip», ajatteli
hän. »Sinä olet paljasta vettä. Jätä suunnitelmasi, sinä et kykene
niitä täyttämään. Hylkää toiveesi — ne ovat liian korkeita sinulle.»
»Kuinka juhlallisiksi nyt tulimmekaan», ihmetteli Kate. Virsi — haikea
hautajaismainen sävel, jota venytettiin ihan loppumattomiin — kuului
vielä talkoopellolta ja Kate lisäsi pahanilkisestä, ujosti ja samalla
rohkeasti: »Onko teidänkin mielestänne tämä maailma niin hirveän paha?»
»No — tuota — ei», hän sammalsi ja katsahti Katen silmiin ja he
molemmat nauroivat.
»Tuo kaikki on hullutusta, eikös olekin?» lisäsi Kate ja alkoi astella
laaksoa alaspäin.
»Mutia minne me nyt menemme?»
»No, voimme kulkea yhtä hyvin tämän kautta.»
Pitkä ruoho, tiheät pensaat ja kultaiset pietaryrtit läiskyivät
Philipin ratsastussaappaisiin ja pidättelivät Katea kirjavan hameen
helmoista. »Nyt minun täytyy sanoa hänelle», ajatteli Philip.
Ahtaissa paikoissa Kate meni edeltä ja Philip seurasi jäljestä, askel
askeleelta, koettaen keksiä, miten alkaisi. »On parasta valmistaa
häntä», ajatteli hän, mutta hän ei keksinyt mitään jokapäiväistä
alkulauseeksi siihen, mitä aikoi sanoa.
Nyt he joutuivat sellaiseen paikkaan, jossa villejä fuksioita kasvoi
niin tiheässä, että oli vaikeata päästä eteenpäin. Ilmassa tuntui
palavan turpeen hajua ja kuului maidon porina kiuluun ja äkkiä ääni
aivan kuin maasta nousten sanoi: »Varokaa kattoa, neiti Cregeen.»
Se oli vanha Joney, lampaitten keritsijä, joka lypsi vuohtansa ja Kate
oli huomaamattansa astunut hänen talonsa katolle, sillä tämä pikkuinen
hökkeli oli aivan puron partaalla ja rakennettu niin, että sen
takaseinä oli vuoressa kiinni ja katto hieman alempana harjua. Philip
kyseli jotain yhdentekevää ja eukko vastasi, että hän oli asunut täällä
kolmekymmentä vuotta ja hänellä oli poika, joka asui hänen luonansa,
mutta tämä oli heikkomielinen.
»Oli aika, jolloin niitä oli minulla koko parvi ympärilläni», sanoi
hän, »silloin minä olin yhtä nuori kuin te neiti ja yhtä onnellinen.
Mutta nyt minä olen jäänyt aivan yksin, lukuunottamatta tätä ainoata,
eikä hän ole viisas, poikaparka.»
Philip koetti terästää sydäntänsä. »Julmaahan se on», ajatteli hän,
»se koskee häneen kipeästi, mutta minkä täytyy tapahtua, sen täytyy.»
Kate alkoi laulaa ja kulki ilakoiden laaksoa alas kolme askella hänen
edellänsä.
Philip seurasi häntä kuin salamurhaaja miettien, milloin tekisi
hyökkäyksensä. »Hän aikoo sanoa jotakin», ajatteli Kate ja lauloi yhä
kovemmin. »Kate», huudahti Philip käheällä äänellä.
Mutta tyttö taputti käsiänsä ja huusi ihastuksissansa: »Kuulettekos
kaikua? Täällä kuuluu kaiku. Huudetaanpas sille.»
Tytön riemukkaat ilmeet karkoittivat hetkeksi Philipin ruman aikomuksen
ja hänkin antautui leikkiin. Sitten Kate huudahti kuiluun: »Kai-ku!
Kai-ku!» ja kuunteli, mutta mitään vastausta ei kuulunut ja hän sanoi:
»Se ei tahdo vastata omalle nimellensä. Mitä minä huudan?»
»Oh, mitä hyvänsä», vastasi Philip.
»Phi-lip! Phi-lip!» huusi Kate ja sanoi sitten pahastuneena: »Ei, ei
Philipkään tahdo kuulla minua.» Hän nauroi. »Hän on niin hirveän tyhmä
ja ehkä hän nukkuu.»