Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja
silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja
hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö
hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä?
Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen
korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken
kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut
aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten
alhaisten ajatusten vuoksi.
Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän
niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin
ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia
tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän
petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli
alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun
Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.
Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan
St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha
tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa
tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut
suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet
lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän
soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen
likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.
»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi.
»Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam
Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa
kaikki muut ihmiset tiehensä.»
»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.
»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi
teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain
viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo
kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia
sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin
sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»
Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen,
jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain
edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät
paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli
poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä
ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja
suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari
itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin
kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi
pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa
ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele
koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä
kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm!
Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin
menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä
— enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä
leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.
Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja
ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä,
sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä
viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa
kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.
»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja
vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän
kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun
menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa
illalliselle.»
Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli
nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja
parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty,
sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se
oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä
hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren
solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat,
sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn
reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä
kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen
pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana
saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa
kanssa. Philip tunsi hänet.
Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat
hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja
vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.
»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti
työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi
hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi
Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen:
»Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan
Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä
ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat,
taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»
Kate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli
hätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa.
Philip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin
vastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa.
Kate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen
silloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen
joustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa.
Kaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen
hilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.
Pian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli
pulloja ja kannu.
»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut»,
sanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»
Miehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä,
lapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia,
menivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat
nämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien
lukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden
ympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan
ja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset
saadessansa ottaa.
Varikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa
ja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen
valkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.
»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä
yli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat
kulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla
ainoana kukkona rikkaläjällä.»
Kate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä
tehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet
puhelivat heistä.
Ensin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa
tapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän
kyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin
uusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän
näyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai
sanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi
miehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee
naiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.»
— »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies.
Hänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia.
Mikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä
hyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä
pencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu
tänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman
uskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin
kuivat.»
Caesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja
Katen läheisyyteen.
»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.
»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra»,
sanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»
Työ alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä
voimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet
puuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan
kolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat
työjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko
vuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja
pysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka
muistutti ohralyhdettä.
»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»
Kaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin
reippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä
taivaalla.
»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate
sieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja
parilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.
Silloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja
kaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt
alkaa Caesarin talkoojuhla.»
»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi»,
sanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä
suurena elopäivänä?»
Kate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla
ja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle
pistettäviksi lyhteeseen.
Kun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle
ja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin
naisista esille.
»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan
Jonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen
almun.
Eukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä
vakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat
miesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta
sukka.
Sitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät
kuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada
tytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään
eteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman
nopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden
reikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan
tuoksu olisi heidät juovuttanut.
Tämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat
ohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja
kiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa
käteensä ja harppasi hänen jälkeensä.