XXII.

Seuraavana päivänä tuli Caesarin kirje, jossa hän kutsui talkoisiin ja

silloin hän ajatteli Katea hellemmin. Tyttö kärsisi, itkisikin — ja

hänen oma sydämensä vuotaisi verta nähdessänsä sitä. Mutta pitäisikö

hänen muutamien kyynelten vuoksi unohtaa oman elämänsä päämäärä?

Jospa toki Pete eläisi! Jospa häntä voitaisiin odottaa kotiin! Hänen

korviansa kuumoitti ja hän häpesi, kun hän muisti ajan — äsken

kuluneen ajan — jolloin hänen sydämensä salainen rukous oli ollut

aivan toisenlainen. Niin helppoa oli nyt halveksia itseänsä sellaisten

alhaisten ajatusten vuoksi.

Philip päätti mennä talkoihin. Se antaisi hänelle tilaisuuden, jota hän

niin toivoi, saada lopettaa kokonaan tämän ystävyyden. Enempää kuin

ystävyyttä siinä ei ollut milloinkaan ollut, lukuunottamatta salaisia

tunteita, mutta niitähän ei voinut ottaa lukuun. Hän tiesi, että hän

petti itseänsä; hänelle tuli ilkeä, levoton tunne, että hän menetteli

alhaisesti, ja hän tunsi sydämessään rakkauden tuskaa joka kerta, kun

Katen kasvot kohosivat hänen eteensä.

Talkoopäivänä hän lähti liikkeelle sangen aikaisin, kääntyen kulkemaan

St. Johnin tietä voidakseen Kirk Michaelissa kysyä, kuinka vanha

tuomari jaksoi. Tämän korkean virkamiehen talo oli sangen surkeassa

tilassa. Portissa oli etulukko ja hänen täytyi kiivetä yli; hopeapajut

suhisivat hänen päänsä päällä hänen kulkiessansa käytävää ja varisseet

lehdet tarttuivat hänen jalkoihinsa. Päästyänsä lukitulle ovelle hän

soitti ja ennenkuin hän ehti vetää sen auki, ilmestyi vanhan naisen

likainen pää muutamaan pieneen sivuikkunaan.

»Voi hyvä herra, kauheata elämää täällä pidetään», hän kuiskasi.

»Tuomari on tullut juomahulluksi ja tuo kelvoton vuokraaja Billiam

Cowley on täällä ja antaa hänelle niin paljon kuin hän tahtoo ja ajaa

kaikki muut ihmiset tiehensä.»

»Saanko minä puhua hänen kanssaan?» kysyi Philip.

»Billiaminko kanssa? Se nyt ei teitä ilahduta. Tuo lurjus kohtelisi

teitä hävyttömästi, ja tuomari itse ei kykene mihinkään. Hän istuu vain

viinapullo edessänsä ja juo ja juo, syömättä Jumalan jyvää. Mutta tuo

kelvoton, joka on kasvanut kankaalla, huutaa lakkaamatta pihvipaistia

sekä aamuksi että illaksi, ja päivällinen hänelle täytyy laittaa niin

sievästi ja hienosti, että oikein valkeat liinat ja kaikki.»

Varjostimen takaa Philip saattoi avoimesta ovesta katsoa huoneeseen,

jossa tuomari aikoi juoda itsensä kuoliaaksi. Verhot olivat akkunain

edessä, jottei päivä pääsisi sisään; pullon suihin pistetyt kynttilät

paloivat uunin reunalla. Uunissa pihisi tuli ja näytti, että siinä oli

poltettu paljon papereita; roistonnäköinen mies istui pöydän ääressä

ja söi kuin ahmatti, kokonainen lampaan käpälä oli hänen käsissänsä ja

suonet otsassa olivat korkealla kuin pingoitettu nuora — ja tuomari

itse, joka oli jakanut oikeutta tällä saarella rauta-Christianin

kuolemasta asti, istui tyynyjen varassa nojatuolissa höyryävä lasi

pöydällä vieressänsä ja apina kyyhöttäen hänen olkapäällänsä. »Ajakaa

ne tiehensä, tuomari, ja lyökää niskat nurin; naiset eivät ajattele

koskaan mitään muuta kuin miesten rosvoamista», sanoi mies ja käheä

kulunut ääni vastasi hänelle nauraen ilkeällä kurkkuäänellä: »Hm!

Sehän on juuri sitä mitä sinä lurjus olet tehnyt ja jos minä olisin

menetellyt oikeuden mukaisesti, sinä et olisi saanut viivytellä täällä

— enkä minäkään olisi täällä nyt, Jacko, vai mitä, Jacko?» Apinan häntä

leiskui tuomarin rinnalla ja Philip hiipi tiehensä inhosta väristen.

Talon ulkopuolella paistoi aurinko kirkkaasti ja ilma oli raitis ja

ihana. Hypäten hevosensa selkään, Philip ratsasti reippaasti tiehensä,

sillä eläin oli levottomasti kuopinut ja hirnunut portin pielessä

viluissansa. »Keijukaisessa» hän hyppäsi taas alas, pani hevosensa

kiinni ja meni tervehtimään Mummia, joka oli myllyssä kattamassa pöytiä.

»Minulla on niin kiire, etten jouda mitään tekemään», hän sanoi, »ja

vaikka olisitte kuvernööri itse, en ehtisi puhelemaan nyt teidän

kanssanne. Hän itse on tuolla pellolla, se on toinen pelto, kun

menette Piispan sillan yli, ja tulkaa sitten takaisin poikain kanssa

illalliselle.»

Philip löysi pellon, jossa talkoita pidettiin. Siellä oli

nelisenkymmentä ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia, kuormakärryt ja

parihevoset kulkivat edestakaisin. Missä eilen oli vilja niitetty,

sinne olivat hämähäkit sängelle laittaneet verkkojansa, niin että se

oli aivan kuin matto, mitä ei aurinko eivätkä ihmiset olleet vielä

hävittäneet. Ilmassa oli oljen tuoksua, varikset raakkuivat vuoren

solassa, niittämätön ohra suhisi tuulessa, viikatteet kihahtelivat,

sirpit välähtelivät ja niittäjät kumartuivat ja kohosivat pystyyn

reippaassa tahdissa. Toiset sitoivat lyhteitä, toiset latoivat niitä

kärryihin ja muutaman kuhilaan vierestä pisti esille pienoisen lapsen

pää aivan kuin linnun pää munasta. Punapukuinen tyttö seisoi kauimpana

saran päässä, heiluttaen kädessänsä sidettä ja jutellen toverinsa

kanssa. Philip tunsi hänet.

Philip hyppäsi ojan yli ja naiset, lukuunottamatta Katea, osoittivat

hänelle innokasta suosiotaan, heitellen hänelle lyhteen siteitä ja

vaatien panttia, ellei hän saanut niitä kiinni.

»Minä olen tullut työhön», huudahti Philip ja Caesar, joka järjesti

työväkeä lopettamaan leikkuuta, toimitti hänet Katen pariksi ja antoi

hänelle sirpin. »Hän on David ja hän lyö tuhannet maahan», sanoi

Caesar. Sen jälkeen käänsi hän katseensa kentän yli huudahtaen:

»Ballabeg ottaa johdon, hän on joutuisa ja voimakas. Ja antaa vanhan

Maggien käydä sitomaan hänen jälkiänsä. Punainen Jenny saa kerätä päitä

ja Robbie mennä Mollien kanssa laittamaan kuormia. Kas niin pojat,

taivuttakaa selkänne ja lyökää vilja maahan.»

Kate ei ollut katsonut Philipiin, kun tämä tuli leikkuupellolle ja oli

hätkähtävinään, kun Philip asettui paitahihasillaan hänen rinnallensa.

Philip lausui muutamia kohteliaita lauseita, joihin tyttö tuskin

vastasi, eikä sitten kuulunut mitään muuta kuin sirpin suhina oljissa.

Kate teki kiivaasti työtä jonkun aikaa ja Philip katsahti häneen

silloin tällöin, nähden hänen pyöreät paljaat käsivartensa, hänen

joustavan vartalonsa, hänen sirot jalkansa ja ohuet punaiset sukkansa.

Kaksi perhosta, jotka lentelivät siinä ympärillä, asettui hänen

hilkallensa ja sudenkorento levähti hänen ranteellensa.

Pian tuli levon hetki, jolloin Nancy Joe saapui koreinensa, jossa oli

pulloja ja kannu.

»Vatsa on kyllä kiittämätön olio, joka unohtaa pian mitä on saanut»,

sanoi Caesar. »Mutta syökää ja juokaa.»

Miehet ryhmittyivät oluen ympärille, vanhat naiset joivat teetä,

lapset saivat kirnupiimää ja nuoret vaimot, joilla oli sylilaspia,

menivät hyräillen pientareelle. Siellä käärittyinä saaleihin, makasivat

nämä pikku olennot hoidotta, muutamat valveilla selällänsä leikkien

lukemattomilla päivänkakkaroilla, jotka huojuttivat kukkiansa niiden

ympärillä. Kaikki päästivät riemuhuudon, nähdessänsä äitinsä tulevan

ja äidit olivat yhtä onnellisia saadessansa antaa kuin pienokaiset

saadessansa ottaa.

Varikset raakkuivat kuilussa, mehiläiset surisivat kuumassa autereessa

ja kalalokkien parvi kiisi heidän päittensä päällitse, välkytellen

valkeita siipiänsä ja kiitäen merelle kalaretkillensä.

»Nuo voivat opettaa meille jotakin», sanoi Caesar. »Ne lentävät yhdessä

yli meren, mutta täällä meidän keskuudessamme on monia, jotka tahtovat

kulkea yksin taivaaseen ja iloitsisivat suuresti, jos saisivat olla

ainoana kukkona rikkaläjällä.»

Kate ja Philip seisoivat keskustellen siellä, missä olivat työtänsä

tehneet hiljaksensa ja osoittamatta suurempaa mielenkiintoa. Työmiehet

puhelivat heistä.

Ensin sanoivat miehet: »Hän käyttää sirppiä kuin mies.» — »Kaikissa

tapauksissa on hän kelpo poika. Kunhan hän saa harjoitusta, hän

kyllä pystyy miesten rinnalle.» Ja sitten naiset: »Tyttö hohtaa kuin

uusi tinakannu ja hän on hiin kaunis kuin kuvernöörin tytär.» — »Hän

näyttää olevan koko sydämestänsä mukana. Viime viikolla hän sai

sanoman Peten kuolemasta ja nyt jo pukeutuu punaisiin.» Ja lopuksi

miehet ja naiset: »Jättäkää hänet rauhaan, äiti; tuo Dross turmelee

naiset.» — »Jos minä olisin mies, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.»

— »Minä en luottaisi häneen. Tuo Caesar on sentään onnellinen mies.

Hänellä on Herran siunaus toimissansa, ja tytöllä kyllä on ottajia.

Mikään ei ole niin tärkeätä kuin usko tässä maailmassa. Se on yhtä

hyvä kuin vanha manilainen shillinki — jos vie sen puotiin saa yhdellä

pencellä pintasokeria ja saa vielä kaksitoista penceä.» — »Työnnä kannu

tänne, poika. Jokos on tyhjä? Niin, niin. Caesar on kyllä tavattoman

uskovainen, mutta hänen kekkerinsä ovat kyllä oluesta jokseenkin

kuivat.»

Caesar kulki ympäriinsä kuhilaitten välitse ja tuli myöskin Philipin ja

Katen läheisyyteen.

»Onko vilja satoisaa tänä vuonna, herra Cregeen?» kysyi Philip.

»Ehkä kahdeksan bollsia akrelta, mutta olki on kelvotonta, herra»,

sanoi Caesar. »Hei, pojat, tarttukaapa työhön ja lopettakaa leikkuu.»

Työ alkoi uudestaan ja johtajan viikate suhisi hänen lyödessänsä

voimainsa takaa kaikkien edellä, hiki alkoi tippua ja miehet

puuskuttivat, mutta niin olikin pelto pian ihan paljaana, ainoastaan

kolmiomainen nurkkaus oli enää keltaista olkea jäljellä. Molemmat

työjoukkueet joutuivat yhteen ja pian oli jäljellä Glenmooarin koko

vuoden sadosta vain noin kyynärän levyinen ala. Silloin johtaja

pysähtyi ja kaikki miehet kokosivat sirppinsä yhteen kasaan, joka

muistutti ohralyhdettä.

»Nyt talkoojuhlaan», sanoi Caesar. »Kuka on oleva kuningatar?»

Kaikki huusivat yhteen ääneen Katea ja hän riensi joustavin askelin

reippaana ja työstänsä lämminneenä, hohtaen kuin iltarusko läntisellä

taivaalla.

»Vetäise se juuresta poikki, Kirry», huudahti Nancy Joe, ja Kate

sieppasi sirpin, kokosi jäljellä olevat oljet vasempaan käteensä ja

parilla oikean käden vetäisyllä leikkasi ne poikki.

Silloin kuului suunnaton riemuhuuto. Se kiiriskeli yli laakson ja

kaikui vuorissa. Mummi kuuli sen laaksossa ja sanoi itseksensä: »Nyt

alkaa Caesarin talkoojuhla.»

»Nyt olemme koonneet kypsän viljan, ylistetty olkoon Herran nimi»,

sanoi Caesar. »Mutta lienemmeköhän me kaikki kristityt valmiit sinä

suurena elopäivänä?»

Kate kohotti viimeisen lyhteen ja sitoi sen sinisellä nauhalla

ja Philip poimi peltovilloja pientareelta ja ojensi ne hänelle

pistettäviksi lyhteeseen.

Kun tämä oli tehty, siirtyi talkoitten kuningatar hieman sivulle

ja tunsi Philipin katseen seuraavan häntä. Sen sijaan astui vanhin

naisista esille.

»Tämä kruunun kappale on minulla ollut taskussani jo kyllin kauan

Jonney», virkahti Caesar jalomielisesti ja antoi vaimolle tavanmukaisen

almun.

Eukko oli arka, nöyrä olento, jonka kasvoille oli aika uurtanut syviä

vakoja ja jonka pukuna oli niin lyhyt sininen hame, että raskaat

miesten saappaat jäivät näkyviin ja varren raoista pisti esille musta

sukka.

Sitten alkoivat nuoret miehet kilpajuoksun yli pellon, hyppivät

kuhilaitten yli, tarttuivat olkinuoran päihin ja koettivat saada

tytöt ansaan, heilutellen sitä milloin ylös, milloin alas kiitäessään

eteenpäin. Tytöt kompastelivat nauraen, mutta hyppäsivät salaman

nopeudella ylös taas ja kiisivät kuin tuulispäät tiehensä, saaden

reikiä hameeseensa ja hatut riippuivat niskassa aivan kuin viljan

tuoksu olisi heidät juovuttanut.

Tämän hurjan ilakoinnin aikana Caesar ja muutamat muut polvistuivat

ohrakuhilaan taakse, jolloin Kate sieppasi Philipin päästä hatun ja

kiiti kuin vuorikauris kallioitten kuiluun. Philip tempasi takkinsa

käteensä ja harppasi hänen jälkeensä.

Man-saaren tuomari · 第 49 / 163 题