Philip oli Douglasiin saanut kuvernöörinvirastosta seuraavan kirjelmän:
»Hänen Ylhäisyytensä toivoo, ettei herra Philip
Christian lähtisi saarelta lähimmässä tulevaisuudessa,
ilmaisematta Hänen Ylhäisyydellensä oleskelupaikkaansa.»
Tämä uutinen oli sangen yksinkertainen. Se ei sanonut paljon, ei
tarkoittanut eikä luvannut mitään, mutta siitä huolimatta se kiihoitti
tavattomasti Philipin mieltä. Rauhoittaaksensa levottomuuttaan hän
lähti ulos kävelemään. Matkailijakausi oli lopussa ja »Ben-my-Chree»
oli lähdössä satamasta. Sanomalehtipojat juoksivat laiturilla,
pujotellen ihmisjoukossa myymässä Man-saaren iltalehteä, huutaen:
»Tuomarin sairaus — tärkeitä uutisia.»
Philipin tukka tuntui nousevan pystyyn. Hän asetti yhteen nämä kaksi
asiaa. Päästäksensä vapaaksi tästä ennenaikaisesta tulevaisuuden
suunnittelusta, hän kääntyi palataksensa asunnollensa, katseli kaikkia,
mitä kohtasi matkallansa meluisilla kaduilla, puhutteli kaikkia, jotka
tunsi, mutta ei kuullut eikä nähnyt oikeastaan mitään. Elämän peto oli
iskenyt terävät kyntensä häneen.
Päästyään huoneeseensa, hän otti taskustansa paketin, jonka Nan-täti
oli pistänyt hänen käteensä, kun hän lähti Ramseystä. Siinä oli kimppu
hänen isänsä vanhoja kirjeitä hänen »serkku-siskollensa», jotka hän
oli lähettänyt Lontoosta niinä aikoina, jolloin hän lueskeli lakia
ja elämä oli hänen edessänsä kuin sarastava päivä. »Muste on nyt
keltaista», sanoi Nan-täti, »mutta se oli mustaa silloin, ja se käsi,
joka on ne kirjoittanut, on nyt kylmä. Mutta niissä sykkii vielä elämä
veripunaisena. Lue ne, Philip.» sanoi hän merkitsevästi katsahtaen ja
silloin Philip tiesi, että hän oli kuullut jotakin Sulbystä.
Philip luki isänsä kirjeitä myöhään yöhön ja tutki tarkasti jok'ainoan
rivin. Ne olivat kirkkaat kuin auringon paiste, vapaat kuin vuoriston
tuuli, vilkkaat, leikilliset ja vakuuttavat ja kieli oli kuvarikasta.
Ne olivat itsetietoiset ja kertoivat ylpeistä tulevaisuustoiveista,
joita syntyy jokaisen lahjakkaan nuorukaisen sielussa. Juuri tuo
itsetietoisuus valloitti Philipin. Hän nautti siitä täysin siemauksin
aivan kuin nuori varsa raikkaasta tuulesta. Tästä ei suinkaan voi häntä
moittia. Ne pilvilinnat, joita hänen isänsä silloin oli rakentanut,
saivat nyt varman pohjan; mutta hänen poikansa rakenteli tänä yönä
mielikuvituksissaan pilvilinnoja, joiden rinnalla hänen isänsä
muinaiset pilvilinnat olivat viheliäisiä hökkeleitä. Philip ahmi nämä
kirjeet. Oli aivan kuin hän olisi itse ne kirjoittanut ollessansa
jossain toisellaisessa olotilassa. Hänen kuvernöörinvirastosta saamansa
ilmoitus oli hänen oikealla puolellansa pöydällä ja silloin tällöin hän
asetti avoimen kätensä sille, istuessaan siinä lampun ääressä, joka oli
hänen vasemmallansa ja luki edelleen:
... »Eilen illalla kuulin vanhan Broomin puhuvan ylähuoneessa ja
tänään olin päivällisellä hänen kanssaan Tableyn luona. Häntä pidetään
erinomaisena puhujana ja keskustelutaidon kuninkaana. Hänen puheensa
juoksee kuin virta ja keskustelu käy yhtä helposti. Siinä ei ole
vakuuttavaisuutta, ei mitään suoruutta, ei mitään lupauksia. Minua
kohtaan hän oli kuitenkin erittäin huomaavainen ja kuultuaan, että
minun isäni oli tuomari hän kertoi minulle, mitä merkitsee sana
'tuomari' ja kysyi minulta sitten, tiesinkö minä, mitä tarkoitetaan
nimellä 'House of Keys' ja selitti, että se johtuu irlantilaisesta
tavasta, jonka mukaan suljettiin ne arkut, joissa arkistoa säilytettiin
kahdellakymmenelläneljällä avaimella, ja jokainen valtaherra sai
niistä yhden. — Kun hän oli lähtenyt, kysyi Tabley, eikö hän ollut
merkillisin henkilö, mitä oli olemassa, sillä hän tietää kaikki, ja
minä sanoin: »tietää kai lukuunottamatta muutamia seikkoja, joista minä
hieman tiedän, mutta joista hän ei tiedä mitään»... Kynäni juoksee,
juoksee. Mutta, Nannie, minun pikkuinen Nannieni, jos tuo on sitä,
mikä Lontoossa antaa nimen 'suuri mies', silloin kohoaminen minulle on
helppoa kuin tanssi.»
... »Niin, sinä tahdot tietää, missä minä asun — linnassa vaiko
ullakkokamarissa! Kuvittele sitten tiilistä Oikeuspalatsia ja sen
toista kerrosta. Goldsmith kirjoitti »Wakefieldin maapapin» kolmannessa
kerroksessa, mutta niin korkealle minä en ole vielä ehtinyt. Hän asui
juuri minun huoneeni yläpuolella. Olen näkevinäni hänen kulkevan oveni
ohi tuossa omituisessa luumunvärisessä takissaan. Ja kun iltaisin istun
täällä, ajattelen häntä — muistan hänen äkillisen pelkonsa, kuolettavan
yksinäisyytensä ja silloin silmistäni katoavat linnat ja töllit.
Eteeni ilmestyvät hänen oppilaansa, sieltä tunkeutuu voimallinen
Burke ihmisjoukon läpi, Raynolds tulee kuulotorvineen ja Iso Sam
räpyttelevine silmineen, ja lopuksi näen hänen tuntemattoman hautansa
kirkon seinämällä, Jumala yksin tietää missä. Oliver parka! Sanotaan,
että rakkaustarina oli hänenkin loppunsa syynä. Nyt hän on vapautunut
siitä, ei ole enää velkoja, ei enää pilkkaa eikä vaivaa: valo on
sammunut — kaikki on nyt pimeää.»
... »Mitenkä pikku Nannieni jaksaa? Vieläkö hän hoitaa sairaita
koiria ja eksyneitä kissoja? Ja kuinka jaksaa Pastori Lokki, jonka
siipi on taittunut ja vieläkö se ruikuttaa niinkuin pastori Kissack
messupaidassansa? Minä olin Westminster Hallissa eilen. Esillä oli
suuri Mitchellin Parlamentinjäsenen juttu. Tämä mies oli väärentänyt
isänsä testamentin. Stevens puolusti häntä — huonosti, huonosti,
huonosti, osoittaen vain sangen suurta yksinkertaisuutta, koettaessaan
lasketella sutkauksia. Mutta Denmanin syytöspuhe — oh, se oli toista
se! Se oli kerrassaan ihmeellinen, niin älykäs, niin terävä! Minulla
oli paikka parvekkeella. Tämä suuri vanha sali tarjosi suurenmoisen
näyn — suuri ihmisjoukko, heidän ylöspäin kurkistelevat kasvonsa,
tuomarit, virkamiehet ja sitten akkunat, kuvapatsaat, ja vanhat
historialliset muistot loivat eloa jokaiseen kiveen ja vuoliaiseen —
oi, Nan, Nan, kuule, mitä sanon sinulle! Jos saan elää, niin minä vielä
kerran istun tässä salissa tuomarin penkillä — se on suurin toiveeni ja
siihen vannaankin Jumala minua auttaa!»
Kun Philip lopetti isänsä kirjeet, hän oli kohonnut korkeuksiin ja
Kate-parka oli jäänyt kauaksi alas, josta tyttö ei voinut nähdä eikä
saavuttaa häntä. Tähän asti hänen kunnianhimonsa ei ollut ollut
muuta kuin hänen isänsä toiveitten varjo, mutta nyt hänellä oli omat
pyrkimykset, oma sykähyttävä todellisuus edessään.