Sinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren
maanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille
naapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset
talkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan
monia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä
Melliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä
on joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään
hänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä
myllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös
saadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.
»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen
aivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi
juhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip
tänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan
hänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja
voittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi
toisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys,
että Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä
käsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä
tyttöparka.
Hän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki
pois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli?
_Tahtoihan_ Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen _täytyisi_.
Päivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut
kaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli
järjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan
portilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta
oli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli
uinahtanut ruokalevolle.
Katen akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan.
Hän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta
kulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa
hevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä
kuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän
näki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten
heitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.
Kun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen
käsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki
vilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien
kuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi.
Hän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä
päivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän
heitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi
kävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten,
viettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja
kauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.
Muutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset
mustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko
ottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä
oli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet
kiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä,
taivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi
yksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.
Tukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei
koskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa
niitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja
nuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi
korvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse
luonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina
kiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat
ja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.
Seinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho,
hän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin
että muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla.
Väljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen
päällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin
ilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.
Hame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia,
pumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista
tärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja
sulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi,
mutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille
helminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän
käänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin
laatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän
sitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti
vapaasti riippuvan kolmion.
Kaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen
olkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja
muuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli
sulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä
hieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa.
Hän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja
heitti huoaten sänkyyn.
Sen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut
lattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä
oli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille
kiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut
olla ääneen nauramatta.
Tällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin
päivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja
muoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten
ja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä
saattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua,
sanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi
silmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa
auringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui
nenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka
välähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle,
työnsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella
itseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa
vallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän
ihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista
käsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen
viuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin
lattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty
hameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa,
mikä oli tulossa.
Sitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen
nuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.
Ovella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.
»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä
ole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»
Kate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.