Katesta rupesi tuntumaan siltä, että Philip luisui kauemmas hänestä.
Philip rakasti häntä, siitä hän oli varma, mutta jokin kiskoi heitä
erilleen. Hänen suurin vihollisensa oli Philipin suuri menestys. Se oli
nyt varmaa ja joutuisaa. Hän tahtoi iloita siitä; hän koetti tuntea
itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, vieläpä ylpeäksikin. Mutta se
oli mahdotonta. Se oli häpeällistä, se oli alhaista, mutta hän ei
voinut auttaa sitä — hän kärsi jokaisesta askeleesta, joka vei Philipiä
eteenpäin.
Sama maailma, joka vei Philipiä ylöspäin, vei häntä myöskin pois
hänestä. Hän jäi alas siihen, missä oli. Itserakasta olisi hänen
ollut kohottaa katseensa niin ylös. Mielikuvituksissaan hän näki
Philipin aivan toisenlaisissa oloissa kuin ne, joihin hän oli
tottunut, hienoissa saleissa sivistyneitten naisten seurassa, jotka
olivat kauniita, hienostuneita ja viisaita ja osasivat keskustella
monista asioista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sitten hän
tarkasteli itseänsä ja suuttui katsellessaan käsiänsä, jotka olivat
kovettuneet maantyöstä, ajatellessaan isäänsä hän häpesi niitä karkeita
ja tahraisia vaatteita, joita tämä käytti myllyssä, ja kun koti
kapakkahuoneineen johtui mieleen, hän punastui hiusmartoa myöten.
Oli pikkumaista ja kurjaa ajatella noin, sen hän tiesi, ja hän värisi
ajatellessaan, että hän oli luonteeltaan alhaisempi kuin ikinä oli
luullut. Jospa hän voisi tehdä jotakin, joka tasoittaisi yhä avartuvaa
kuilua, kun Philip yhä edistyi; jos hän voisi edes hiukan kohota,
hän tyytyisi kulkemaan jäljessä, antaisi hänen mennä ensin, näkisi
mielellänsä hänen käyvän hänen ja kaikkien muiden edellä, kunhan vain
voisi pitää hänet näkyvissänsä ja saavutettavissansa. Mutta hän ei
voinut tehdä mitään, vain kapinoida niitä kahleita vastaan, joihin
totutut tavat asettivat naisen, tai koettaa selviytyä naiskainouden
okaisista viidakoista.
Elonkorjuu oli alkanut; puolet Glenmooarin viljoista oli jo korjattu,
kolmas osa oli kuhilailla, ja silloin oli sadepäivä lopettanut kaiken
työn pelloilla. Tänä vetisenä päivänä oli Caesar myllyn rukoushuoneessa
penkkien ja pöytien seassa. Alhaalla jyrisivät kivet, vesi kohisi
ja loiskutti ulkona myllyn rattaassa ja jyvät ratissa sihisivät
yläpuolella. Caesar punoi olkinuoraa kattoa varten, ja Kate pyörittäen
kelaa kulki takaperin hänen edellänsä, ja puolet hänen naapureistansa
olivat työntyneet sisään päästäksensä suojaan sateelta.
»Minä ajattelin pistäytyä tänne sisään kertomaan uutisia», virkkoi
Kelly, postinkantaja.
»Mitä uutisia, Kelly?» kysyi Caesar.
»Vanha tuomari on kuolemaisillansa», tiesi Kelly.
»Älkäähän mitään!» huudahti joku.
»Totta se on, kymmentä vaille kahdeksan tänä aamuna hän oli
kuolemaisillaan», kertoi postinkantaja.
»Onpa mies tainnut juoda hieman liiaksi», sanoi lukkari John.
»Viini on käärme ja väkevät juomat pettävät», huokasi Caesar.
»Kenestä me nyt saamme tuomarin, herra Niplightly?» virkahti Jonaique.
»Hm!» yskähti konstaapeli ottaen kypärän päästänsä, »se on vakava asia,
herra Jelly. Sitä kannattaa ajatella — sitä kannattaa ajatella.»
»Loruja! Eihän ole olemassa kuin yksi ainoa, joka kelpaa siihen»,
päätti Caesar.
»Ehkäpä ei — ehkäpä ei», myönteli konstaapeli.
»Tarkoitatteko nuorta Ballawhainea, herra Cregeen?» kysäsi
postinkantaja.
»Tarkoitanko minä hölynpölyä!» sävähti Caesar.
»No, hänen isänsä on hyvissä kirjoissa kuvernöörin kanssa ja
seurustelee alati siellä, olen kuullut», sanoi Kelly, »ja Ross on sitä
— ja Ross on tätä — —»
»Kyllä koira aina häntäänsä kehuu», hymähti Caesar
»Minä en tahdo väittää, että hän olisi niin erittäin sopiva — hän on
myönyt itsensä perkeleelle, on kyllä totta — — »
»Ei, eikä ole myönyt», kuohahti Caesar, »perkele saa sellaisia
ostamatta.»
»Mutta kaikissa tapauksissa hänen nimensä on Christian, ja Christianit
ovat olleet tuomareita ammoisista — —»
»Onko hän sitten ainoa Christian, häh?» huudahti Caesar. »Jatka Kate,
anna pyöriä.»
»Philip herraako te sitten tarkoitatte? No, herra Philipiä vastaan
minulla ei ole mitään», myönteli postinkantaja.
»Ei olisi myöskään terveellistä ruveta puhumaan pahaa hänestä tässä
talossa», neuvoi Caesar.
»Siinä on oikea herrasmies eikä ole ollenkaan ylpeä», kehui
postinkantaja. »Niin verrattoman ystävällinen ja suora köyhillekin,
eikä pöyhistele millään tavalla. Minulla ei ole mitään häntä vastaan.
Ei. Mutta on kai hän vähän liian nuori kihlakunnan tuomariksi, eikös
ole? Hieman keltanokka, kuten sanotaan, vai?»
»Vanhempi hän ainakin on kuin nuori Ballawhaine», sanoi John-lukkari.
»No, tehkää hänestä sitten tuomari. Minä en asetu vastaan», viisasteli
Kelly.
»Jatka, tyttö. Tarvitseeko kela voidetta? Työnnä olkea sen kurkkuun,
työnnä olkea», puheli Caesar.
»Hänen isänsä olisi pitänyt olla tuoman ennen häntä», sanoi John
lukkari. »Hänestä olisi tullutkin tuomari, ellei olisi häväissyt
itseänsä menemällä naimisiin sen naisen kanssa. Se nainen on nyt
kuollut ja mikä on sitten luonnollisempaa — —»
Nuoran punonta lakkasi, ja Katen ääni kaikui kovana ja järkkymättömänä
nuoran toisesta päästä: »Hänen äitinsä kuolema on hänelle eduksi,
niinkö?»
»Hänen äitinsä oli kaikissa tapauksissa esteenä isälle», virkahti
lukkari.
»Siitä seuraa», sanoi Kate, »että hän saa kiittää Jumalaa siitä, että
hänen äitinsä on kuollut!»
»Tuo tyttö näkyy olevan lääkärin tarpeessa», murisi Jonaique.
»Mies ei nyt kuitenkaan voinut kohottaa sitä naista luoksensa», alkoi
lukkari. »Niin käy aina — —»
»Niin juuri», huusi Kate katkeran ivan äänellä.
»Tietenkään minä en väitä, että se oli yksistään naisen syy — —»
»Älkää puolustako häntä», sanoi Kate. »Hän on nyt kuollut ja kuopattu,
ja kun niin on, voi hänen poikansa päästä tuomariksi.»
»Niin voikin!» huudahti Caesar, »eikä vain toisen luokan tuomariksi,
vaan hänestä tulee aikansa ensimmäinen, ja anna kelan pyöriä!»
Kate nauroi äänekkäästi ja huusi: »Miksi te pysähdytte, kun teillä
kerran on valta? Ensin tuomari Christian ja sitten jalosukuinen Philip
Christian, ja sitten lordi Christian, ja sitten — —. Mutta te puhutte
pötyä koko lörppöjoukko. Ei ole kuitenkaan ajateltukaan tehdä Philip
Christianista tuomaria, ei ole toivoa eikä tilaisuutta, ja minä olen
siitä varma, ettei hän ikinä pääse.»
Näin sanoen hän heitti kelan lattialle ja hyökkäsi ulos myllystä
hillittömästi itkien.
Tohtori Clucas on verrattoman etevä naisten ja tyttöjen taudeissa»,
tiesi Jonaique.
»Siinä on Ross taas, näkeehän sen», mutisi Caesar.
»Ja hän saa kyllä vielä tytön», päätteli postinkantaja.
»Ennemmin tahtoisin nähdä hänet kuolleena», kuohahti Caesar. »Hänen
kanssaan tyttörukka syöksyisi helvetin kuiluun, sielunvihollisen
kitaan.»
Että hän, joka rakasti hulluuteen asti Philipiä, ensimmäisenä koetti
alentaa ja häväistä häntä, johtui siitä, että tyttö rakasti häntä ja
oli menettää järkensä huomatessaan, millainen hänen asemansa oli. Tämä
ei johtunut yksistään siitä, että Philipin menestys erotti heidät,
eikä siitäkään, että elämän vaatimukset, sen tavat ja tottumukset ja
ihmisten mielipiteet asettivat kokonaisen maailman heidän välillensä.
Tämä järkyttävä ja surullinen tytön elämässä ei ollut vain tilapäinen
ilmiö. Se johtui syvemmistä ja vanhemmista syistä, jotka ovat samat
tänäpäivänä kuin eilenkin ja tulevat pysymään samoina huomennakin. Se
alkoi Edenin yrttitarhassa ja kestää niin kauan, kuin on maailmassa
yhtään naista — se oli naisen luonnollinen alemmuus miehen rinnalla.
Hänellä oli samat intohimot kuin Philipilläkin ja sama rakkaus
hallitsi häntä. Mutta hän ei ollut vapaa. Philip yksin oli vapaa.
Hänen tuli odottaa Philipin sanaa, mukautua hänen tahtoonsa. Hän näki
Philipin liukuvan luotansa, mutta hän ei saanut ojentaa kättänsäkään
pidättääksensä häntä ennenkuin hän olisi mennyt. Hän ei voinut puhua
ensin, hän ei voinut sanoa: »Minä rakastan sinua, jää minun luokseni!»
Hän oli nainen, ei mitään muuta kuin nainen. Kuinka onnetonta onkaan
olla nainen! Kuinka julmaa!
Mutta, voi, mikä ihana, suloinen ajatus! Se hiipi hiljaa hänen
sydämeensä, kun hurja epätoivo oli hänet tappamaisillansa. Miten ihanaa
olikaan olla nainen kaikesta huolimatta! Miten verrattoman rakasta ja
rakastettavaa! Mikä suunnaton voima siinä olikaan! Olla orja ja samalla
hallita kuninkaitakin, oli enemmän kuin olla itse kuningas. Siinä oli
naisen paikka. Siihen taivas itse oli hänet asettanut ja siinä hän oli
ollut maailman alusta tähän päivään asti. Millaiset aseet se olikaan
hänelle antanut! Kauneuden! Sulon! Rakkauden! Oi, mikä riemu! Olla
heikko ja kuitenkin voittaa voimakkaat! Olla tyhjää elämän taistelussa
ja kuitenkin voittaa maailma!
Kate vannoi itsellensä, että tulipa mitä tahansa, Philip ei koskaan
jättäisi häntä.