Tällä hetkellä oli keskipäivä kuuman vyöhykkeen valtameriltä, ja
taivaan rannalle kiertyi veripunaisia pilviä ja kuumuuden tukahduttavat
höyryt täyttivät ilman. Keinuen ankarassa aallokossa höyrylaiva
puhkutti hitaasti eteenpäin, ja tuuli oli kuuma, kuin se olisi
puhaltanut suoraan hehkuvan sulattamon suusta. Kannen alla makasi eräs
mies, ja häntä ympäröivä ilma oli kuumeen ja siteitten saastuttama ja
tuntui ellottavalta sitä hengittää. Koneen jyskytyksen ja peräsinketjun
raminan seasta hän kuuli askeleita, jotka kulkivat hänen ovensa ohi,
ja hän huudahti heikolla äänellä, joka kaikui kuitenkin iloiselta,
melkeinpä vallattomalta, vaikka puhuja olikin sairas koti-ikävästä:
»Kuinka monta päivää vielä kestää, ennenkuin pääsemme kotiin,
koneenkäyttäjä?»
»Tuskinpa enää enempää kuin kaksikymmentä.»
»Lisätkää höyryä, veikkoset, lisätkää höyryä. Jos minä voisin auttaa
teitä siellä alhaalla, niin laskisimme kuin hullut.»
Laivan keinuessa veden vehreä väri ja taivaan punainen hohto
välähtelivät vuorottain sisään pienestä akkunasta valaisten kuin
takkatuli ruumishuonetta.
»Pyytäkääpä poikia, eivätkö ne tahtoisi nostaa minua kannelle, hyvä
herra — tekisi mieli saada hieman raitista ilmaa.»
Merimiehet tulivat ja kantoivat hänet ylös. »Sellaisen pojan hyväksi
tekee vaikka mitä», sanoivat he.
Päivän hohtava terä paistoi kohtisuoraan heidän päänsä päältä
raukaisten heidän jäseniänsä, eikä missään ollut suojaa sen säteiltä,
sillä varjot olivat heidän jalkainsa alla.
»Levittäkää purjeet, pojat, ja antakaa laivan kiitää. Minä tahtoisin
itse kiivetä mastoon ja tähystellä sieltä kuin kalalokki, mutta minä
olen vain kuin vanha papukaija, joka on kahlehdittu keppiin.»
He jättivät hänet ja hän tuijotteli yli veden pinnan, jossa auder
väreili kuin hienoinen huntu. Värisevä auder näytti pienentävän ympyrän
joka hetki, mutta siitä huolimatta maailma tuntui mahdottoman suurelta.
Hän katseli yli kaiken näkyväisen; hän kuunteli jotakin aivan muuta
kuin veden kohinaa ja loiskintaa; hän uneksi, uneksi lakkaamatta.
Merkillisiä näkyjä ilmestyi hänelle keveissä poutapilvissä, jotka
leijailivat hänen päänsä päällä. Kotiin! Sen ihanat äänet kuiskailivat
hänen korvissansa, sen tutut kasvot ilmestyivät hänen silmiinsä. Mutta
kuumat tuulet yltyivät ja tanssien viheltelivät hänen ympärillänsä;
ilma, meri, taivas, koko maailma, ääretön avaruus tuntui leimuavan
tulenliekeissä. Hänen silmänsä vääntyivät niin että mustuaiset
katosivat luomien alle. Hän oli tukehtua ja menetti tajuntansa.
»Kantakaa hänet alas, poikaparka! Hän on saanut sydämeensä toivon, että
hän saa nähdä kotinsa vielä kerran. Sitä hän ei kuitenkaan enää saa.»
Kun he olivat kantaneet häntä portaita puoliväliin, hän avasi silmänsä
epätoivoissaan. Oliko Jumalan tarkoitus sittenkin, että hänen tuli
kuolla?