Philip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön
kaulaan.
»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»
Philip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten
iloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja
pani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.
Tytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi
iloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen?
Teidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti
menestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee
seurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»
Tytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun
naurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa
tapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä
meidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin
kiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä,
kunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on
yhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä.
Jos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie:
heittäytyä päistikkaa kivikkoon.»
Tyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat
revähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk
Michaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja
molemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat
vetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana
seisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten
mustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.
»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»
»Minusta tuntuu...»
»Miltä teistä tuntuu?»
»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate,
Kate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»
Tyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko,
ystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne.
Teidän ei tarvitse olla yksin.»