Lauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi,
ja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta
oli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja
riippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston
huippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen
ruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla,
kirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla
parhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.
Linnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi
tuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia,
irlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa
siepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet
kokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus
sillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat
raivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne
Port le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.»
— »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa
tänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin
mieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää
Englannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»
Kuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla
oli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip
esitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät
turmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen
hunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja
kolmen penikulman päässä rannikosta.
»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi
kuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen
Ylhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin
tyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että
täällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta
eikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?»
— »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän
sijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi
pulahtaa ahventen valtakuntaan.»
Philip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä,
kun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille
velkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.
»Ette mitään», vastasi Philip.
»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä.
Nyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»
»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.
Kun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra,
ja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi
kykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän
isoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»
Näin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten
ääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan
sitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli
riisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä
keneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.
Hän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan
hevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi
piiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta.
Ajettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port
Ladyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.
»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar.
»Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on
kelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies,
joka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä
merille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä
käyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin
minulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä
olisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän
näki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos
liittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan.
'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää
rommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi
ja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»
Philip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi
ilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä,
vanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä
isään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen
hienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään
Katen isään.
Caesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden
tytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi
tyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.
»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.
Aurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa
tielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi
taivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten
kavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan
vasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää.
Syys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti
jutella.
»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko
kuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte.
Tahdotteko kokeilla?»
Hän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin
hiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä
sitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on
vehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»