Philip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan.
Koko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista
vain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu,
jolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo
nainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän.
Kirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi
pelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.
Sinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei
matkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian
korkeina häntä vastaan?»
»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä
tehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää
telttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin
kuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne
olisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei
ollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä
lähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä
oli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja
kuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla
itsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin
kallioon.»
»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli
Philip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut
hänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat
kirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.
»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut
vain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän
kuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan
minua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen
lyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi
voimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta
vuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua,
joka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan
sinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen
viereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä
hänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit
nyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä,
'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää',
sanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»
»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa
minulle jotakin.»
»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä
sinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa
suudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin
että hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten
sinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt.
Sitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät,
kun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie',
hän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin
niin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli
sammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»
Koko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä
henki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja
hellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti
ja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»
Hänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan
menneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen
ja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon
miehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin
hän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja
rakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän
moitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea
vastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.