Aikaisin lauantai-iltana hän saapui Sulbyyn. Kapakkahuone oli
tungokseen asti täynnä kalastajia puettuina villatakkeihin,
merisaappaihin ja öljykangaslakkeihin. Kukaan ei istunut, vaan kaikki
liikkuivat ja touhusivat, kuten suuret meriankeriaat rannalla, juoden
vähän, tupruttaen julmasti savuja, lyöden nyrkillä pöytään ja puhuen
kaikki yhteen ääneen. »Mitenkäs sinä olet onnistunut, Billy?» — »No,
olen nyt — saanut siksi, ettei tarvitse myydä sieluansa perkeleelle,
ja se riittääkin.» — »Missäs on Tom Dug?» — »Mennyt Austraaliaan.» —
»Onko Jimmy täällä tänään?» — »Hän on matkalla Clevelandiin.» — »Herra
hyvästi siunatkoon, joka ainoa Manin poika näyttää haluavan mennä
ulkomaille.» »Siihen on pakko kohta jok'ikisen, ellemme saa estetyksi
noiden kutukalastajain hommia.»
Philip saapui huoneeseen ja hänet otettiin vastaan hyväntahtoisella
ja hiomattomalla ystävyydellä, mutta ainoakaan miehistä ei hillinnyt
liikkeitänsä eikä rajoittanut puhevapauttansa, ja he melusivat ja
huusivat ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. — »Vedotkaa valtion
tarkastajaan.» — »Vie sun hitto, sehän on vanha ämmä, jonka naama on
kuin paistettu peruna!» — »No, sitten me käännymme piispan puoleen.»
— »Sellainen valkeaksipesty metodisti, jonka sielu on kuin kuivunut
herne.» — »Kuvernööri on oikea mies, johon on vedottava», kuului
Philipin ääni yli kaiken melun, »ja hän saapuu ensi lauantaina Peelin
linnaan tarkastamaan linnan korjauksia. Olkoot silloin saapuvilla
kaikki Man-saaren miehet, jotka luulevat, että särkkäkalastajat ovat
koko kalastuksen vihollisia. Esittäkää silloin valituksenne sille
miehelle, jonka velvollisuus on tutkia ja korjata kaikki epäkohdat; ja
jos te tahdotte jonkun, joka puhuu teidän puolestanne, niin minä teen
sen kyllä mielelläni.» »Hyvä!» »Se sattui kuin naulaan!»
Siihen kokous loppui, mutta miehet jatkoivat yhdessäoloa kertomalla
juttuja viikon kalastuksesta, salakuljetuksesta, monenlaisia kaskuja
wesleyläisistä, ehdottoman raittiuden kannattajista ja kuunneltuaan
niitä hetkisen Philip lähti ovelle. Sinne päästyään hän ajatteli, että
hänen kerran taloon tultuansa pitäisi heittää hyvästit Caesarille ja
Mummille. Eihän ollut sopivaa jättää sitä tekemättä. Eihän hyödytä
mitään turhan vuoksi loukata ihmisten tunteita. Täytyyhän esiintyä
sivistyneenä ihmisenä. Eikä se missään tapauksessa vahingoita.
Voittamaton halu, joka oli pukeutunut kohteliaisuuden verhoon, veti
häntä Katen seuraan. Mutta huomenna hän menettelisi jo aivan toisin.
»Olen ylpeä saadessani nähdä teitä, herra Philip», sanoi Caesar.
»Vesi kiehua porisee kattilassa. Laita herra Philipille kuppi teetä,
Nancy», virkkoi Mummi. Caesar istui selkä lasiseen väliseinään päin
ollen lukevinaan suurta Raamattua, jonka oli polvillensa avannut,
mutta kuuntelikin molemmin korvin, suu auki niitä maallisia juttuja,
joita kapakkahuoneessa lasketeltiin. Kate ei ollut keittiössä, mutta
muutamalle tuolille turvelaatikon viereen oli käännetty avattu kirja
alas päin.
»Mikä tämä on?» kysyi Philip. »Ranskalainen koulukirja! Kenenkähän tämä
mahtaa olla?»
»Tuota, Kirrynhän se tietysti on», supatti Mummi, »ja sitäkös hän lukee
jok'ikinen ilta niin ahkerasti, ettei hänelle saa sanaa virkkaa.»
»Turhuutta, herra, turhuutta, kaikki on turhuutta», loilotti Caesar, ja
sitten hän taas kuunteli kaikin voimin.
Philipin silmät alkoivat räpytellä. »Opetteleeko hän ranskaa? Onko hän
kauan harrastanut sitä, Mummi?»
»Kauan, kauan, herra, ainakin kolme vuotta — luulen, että hän alkoi
heti, kun Pete-parka lähti. Aina hänellä pitää olla kirja, kielioppi,
lukukirja, enkähän minä niitä kaikkia tiedäkään.»
Caesar korva aivan lasissa kiinni koetti kärsimättömällä liikkeellä
saada vaimon vaikenemaan, mutta siitä välittämättä tämä jatkoi: »En
yhtään ymmärrä, miksi ihmisten tarvitsee ollenkaan opiskella vieraita
kieliä. Minun mielestäni ainoakaan niistä ei vedä vertoja selvyydessä
manin murteelle. Ja emmekö me lue kirjasta, että Herra itse sekoitti
Noan ja hänen tottelemattomain poikainsa ja lastensa lasten kielet, kun
he alkoivat rakentaa Baabelin tornia?»
»Kuinka ihanaa se olisikaan», nyökkäsi Caesar, »jos jokainen miesparka
voisi kantaa vaimonsa sinne ylös?»
Kyyneleet virtasivat Philipin silmistä, ja kun toisten silmät
välttivät, hän vei oppikirjan huulillensa. Hän oli arvannut sen
salaisuuden. Tyttö ponnisteli ollaksensa hänen arvoisensa. Jumala häntä
siunatkoon!
Kate tuli alas yllään tumma pukunsa ja valkea kauluksensa, joita
hän oli käyttänyt joskus juhlapäivinä. Hän näki Philipin panevan
pois kirjan, painoi punastuen päänsä alas ja siepaten kirjan pisti
sen piiloonsa. Silloin Caesarin uteliaisuus voitti varovaisuuden ja
hän lähti kuin lähtikin kapakkahuoneeseen, Mummi käydä lepsutteli
myymäpöydän ja kalastajien väliä, Nancy sipsutteli maitokamariin ja
Kate ja Philip jäivät kahden.
»Te olitte väärässä tässä muuanna iltana», virkkoi Kate, »minä olen
ajatellut sitä, ja te olitte ihan, ihan väärässä.»
»Missä asiassa?»
»Jos mies nai alapuolelta säätynsä, alentaa hän itsensä, ja jos hän
alentuu tytön tasalle, säälii hän häntä, ja sääli on samaa kuin häpeä
hänen puolestansa, ja jos häpeää hänen puolestansa, se on samaa kuin
tappaisi hänet. Te olitte siis väärässä.»
»Niinkö?» sanoi Philip.
»Niin», jatkoi Kate, »Mutta tiedättekö, miten asian tulee olla?
_Naisen_ tulee ottaa mies, joka on häntä alempana, ja miehen nainen,
joka on häntä ylempänä. Niin paljon kuin nainen alentaa itseänsä,
kohoaa mies, ja niin — ettekö ymmärrä, että se on niin?»
Hän sammalsi ja pysähtyi, ja Philip sanoi: »Ettekö puhu tyhmyyksiä nyt,
Kate?»
»Niinkö teistä tuntuu, herra?»
Kate oli näyttävinään loukkaantuneelta tästä ojennuksesta ja nyrpisti
huuliansa, mutta hänen silmänsä säteilivät.
»Ei ole ylempää eikä alempaa, jos kysymyksessä on todellinen rakkaus»,
selitti Philip. »Jos mies rakastaa tyttöä eikä voi ilman häntä elää,
se on merkki siitä, että ne kaksi on luonto valinnut toisillensa.
Siinä on merkki, jonka Jumala on antanut ja kaikki muu on ihmisten
pikkumaisuutta.»
»Te tarkoitatte», sanoi Kate koettaen säilyttää vakavan ilmeen, »te
tarkoitatte, että jos nainen kuuluu jollekin, josta hän pitää, ja jos
joku kuuluu hänelle, he sen kautta tulevat samanarvoisiksi, eikä mikään
muu merkitse mitään. Niinkö?»
»Miksi en?» sanoi Philip.
Se soi kuin musiikki Katen korvissa, mutta hän pudisti vakavasti
päätänsä ja sanoi: »Minä olen varma, että te olette väärässä.
Totisesti, te olette. Mutta hyödytöntähän on väitellä tästä. Ei
ainakaan teidän kanssanne. Minä vain — —»
Rakkauden tuhannet säveleet soivat hänen rinnassansa niin äänekkäästi,
ettei hän voinut sanoa enempää ja merkillinen, vastustamaton voima
käsitti hänet. Hetken päästä hän pisti jotakin tuleen.
»Mitä se oli?» kysyi Philip.
»Oh, ei mitään», hän vastasi iloisesti.
Sinne katosi äskeinen ranskankielen oppikirja.