»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä
sanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli
ehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja
tien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan
epätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla
surullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt
koettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse
oli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä
näytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään
Nan-tädin siniseen kamariin.
Vanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui
takan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä
hänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen
mennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti,
joka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin
onneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin
hänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.
Hän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen
mieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä.
Se koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta
tulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla
kuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin
hän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti:
»Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut.
Pete-parka! Kunnon Pete-parka!»
»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli
uhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä
saarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen
lupaansa.»
»Eikö todellakaan?»
»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa
myöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei,
herraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma
liemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta
Peter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi
huusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että
on, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen
jumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi
Peteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä.
'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä
voisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän
uskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi:
'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi
ja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut
olla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja
minun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»
»Vanha isoisä-parka!»
»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen
elämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti,
koska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa
tai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»
»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli:
'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän
itse tahtoi mennä ensin.»
»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja
pieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa.
'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko
se totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko
heidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi.
'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»
»Sehän toki oli lyhin keino.»
»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa
nytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi.
'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta
avainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin
voimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen,
että hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu
kädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen
eteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen
edessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin
saarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui
tyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui
katsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi
aivan epäselväksi.»
»'_Sinä_ voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta
minä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui
uudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun
jälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi
siellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas
Wilson Christian... ja Mona Crellin... todistajina Wm. Crellin ja
jotakin epäselvää Kissack.'»
Philipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.
»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen
ja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö
te, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman
poikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi
pappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä
suostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko
minä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi
isoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta
ja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin,
että kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla,
tahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni
ojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa,
missä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette
katumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä,
niinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä
kaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen
minun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella
kädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»
Philip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua
merkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli
nyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä
sen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen
kohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli
ollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?
Se oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan
tyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta
sittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän
taisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen
sydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.
Mutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli
onni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä
elämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen
elämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty.
Hän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.