Sinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.
Sitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes
erämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua
ollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä
kaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet
uudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt,
pienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä
peläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.
Tämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita
neljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla
istui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen
iloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa
kylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen
vierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.
»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»
»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti
ulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.
»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit
kiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa.
Anna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»
Koska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut
mitään nähdäkään.
»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»
»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla
tyynyissä?»
Veren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:
»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja
anna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa
sormillansa.
»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako
hän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»
»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»
Ja erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä
tasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään
erotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta
kuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki
oli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse
Jumalakaan saattoi olla täällä.