Kuullessaan Katen itkevän Caesar heitti kädestänsä köysikelan ja asteli
lähemmä kuuntelemaan, mikä oli hätänä ja Musta Tom myöskin laskeutui
alas katolta. Nancy juoksi takaisin koreinensa ja Mummikin riensi ulos.
Caesar kohotti juhlallisesti molemmat kätensä korkeutta kohti: »Te
vaimot, hillitkää nyt itsenne», hän sanoi, »ja kuunnelkaa, mitä minä
teille sanon. Peter Quilliam on kuollut Kimberleyssä.»
»Herra hyvästi siunatkoon!» huusi Mummi.
»Elävä Jumala!» huusi Nancy.
Ja molemmat naiset menivät sisään, vetivät esiliinansa päänsä yli ja
keinuttivat itseänsä edestakaisin istuimillansa.
»Voi poika-parka! Poika, poika-parka!»
Kate tuli horjuen sisään kalpeana kuin aave, ja molemmat naiset
alkoivat lohduttaa häntä, voivotellen niin, että siitä syntyi ääntä
paljon enemmän kuin Katen itkusta.
»Turhuutta! Olkaa hyvällä mielellä, vaimot», sanoi Musta Tom.
»Tuollainen tytönheikale saa pian toisen ja laulaa »Maa suuri ja avara»
iloisempana kuin koskaan ennen.»
»Hävetkää, mies. Oletteko te taas juovuksissa kuin käki?» huusi Nancy.
»Olihan hän kuitenkin teidän oma tyttärenne poika.»
»Koskaan ei Kate saa toista hänenlaistansa», itki Mummi. »Oi,
poika-parka, poika, poika-parka!»
»Ehkä hänellä oli itselläänkin toinen, kuka sen tietää»,
viisasteli Musta Tom. »Poissa silmistä ja poissa mielestä. Niillä
merimiehillä-saattaa olla heila jokaisen pensaan takana.»
He auttoivat Katen yläkertaan omaan huoneeseensa, Philip istui
keittiössä, ja uutinen levisi viidessä minuutissa ympäri kylän ja pian
oli koko kapakkahuone täynnä väkeä. Joukon keskellä seisoi Caesar
juhlallisena ja arvokkaana.
»Hän käänsi sillin sinä iltana, jolloin hän sanoi meille neljälle
hyvästi», hän sanoi. »Minun isäni teki samalla tavalla sinä iltana kuin
hän lähti Whitchavenista. Enkä minä ole kenenkään nähnyt tekevän niin
ja elävän.»
»Nyt sinä muistat väärin, isä», itki Mummi. »Sehän oli herra Philip,
joka käänsi sen. Oi, poika-parka! poikaparka!»
»Kuinka hän olisi voinut sen tehdä, äiti?» sanoi Caesar. »Eihän herra
Philip ole kuollut.»
Mutta Mummi ei sitä kuullut. Hän kuunteli nyt niitä lohdutuksen sanoja,
joita puolikymmentä hänen ympärilleen kokoontunutta eukkoa hänelle
lausui. »Minä näin unta sinä yönä, kun hän purjehti pois. Minä kuulin
huudon, hirvittävän huudon. 'Isä' sanoin minä, 'mitä tuo on?' Oli
aivan kuin minä olisin sen poikaparan nähnyt menevän ennenaikaiseen
kuolemaan. Enkä minä sinä yönä saanut unen rahtuakaan silmiini.»
»Niin, nyt on hän mennyt ikuiseen lepoon», sanoi Caesar. »Ruoho
kuihtuu, ruumis jää matojen ruojaksi ja me kaikki olemme pian taivaassa
hänen luonansa.»
»Jumala sen estäköön, isä! Älä puhu noin kauheita asioita», kiivastui
Mummi heittäen esiliinan silmiltänsä. »Mitä te sanoitte hänen
äidistänsä? Eikö hän elä? Ei, hän on maannut mullan alla, en muista
kuinka monta vuotta. Keuhkokuumeeseen kuoli raukka.»
»Minä olen tuntenut pojan pikku vekarasta asti», sanoi muuan. »Minä
muistan, kun hän juoksutti vannettansa. Ei, kun hän lennätti hyrräänsä
— —»
»Minä näin hänet sinä aamuna, jona hän matkusti», sanoi toinen. »Minä
seisoin näin—»
»Herra Christian näki hänet viimeksi», valitti Mummi ja ihmiset
kapakkahuoneessa kokoontuivat vavisten Philipin ympärille.
»Minä itse olin pojalle aivan kuin isä», sanoi Caesar. »Hän oli aina
minun valkotukkainen poikani ja minä pidin hänestä niin, ihan kuin
omasta hengestäni. Hän ansaitsi sen myöskin. Hänen syntyperänsä saattoi
kyllä olla hieman hämärä, mutta tunnemmehan vanhan sananlaskun: 'Älkää
ajatelko, mikä minä olen ollut, vaan katsokaa, mitä minä nyt olen'.
Ja Pete oli niin sivistynyt ja hänen puheensa oli niin siistiä —
siistimpää nuorta miestä ei ole koskaan ollut.»
»Ätsih», pani Musta Tom ja sylki lattialle. »Mitä varten te sitten
lakkaamatta haukuitte häntä ja riitelitte hänen kanssaan ja hakkasitte
häntä kuin villitty? Juuri siksi, että te ette voinut häntä kärsiä,
hänen täytyi matkustaa tiehensä.»
»Tepä unohdatte helposti, Tuomas — sen olen aina sanonut», sanoi Caesar.
»Te annatte kai soittaa kelloja ja pidätte ruumissaarnan, vai mitä,
Caesar» virkahti joku.
»Tietysti, totta kai, jo ensi pyhänä», sanoi Caesar.
»Se on aivan mahdotonta, isä», huudahti Mummi. »Miten me voimme siihen
mennessä saada tytölle mustan puvun?»
»No, sitten pidämme sen viikon päästä, tai sunnuntaista kahden viikon
päästä, tai elojuhlan jälkeisenä sunnuntaina», sanoi Caesar. »Vainiot
odottavat elonkorjaajaa, mutta se joka on jo kuollut, on päässyt
siitä. Oi, kuinka minä silloin todistan! Minä tulen sanomaan suorat.
sanat, sillä silloin on tilaisuus puhua kuolleesta miehestä kuoleville
ihmisille. Minä valitsen tekstin, joka antaa opetuksen ja varoituksen:
»Te, jotka janootte —»
Musta Tom aivasti ja sylki taas lattialle. »Älkää valitko sitä, Caesar,
silloinhan he luulevat, että te aiotte kestitä niitä», mutisi hän.
Philipiltä kysyttiin yksityiskohtia ja hän kaivo! esiin kirjeen.
Jonaique Jelly, lukkari John ja konstaapeli Johnny tulivat sillä
hetkellä sisään. »Lue tuo kirje, Jonaique», pyysi Caesar.
»Sytyttäkää ensin tupakka», ehdotti Musta Tom. »Ettekö te voi tupakoida
sill'aikaa? Ja eikö ole missään edes tippaa rommia? Ei! Ei edes sen
vertaa, että tuotaisiin lautasellinen korppuja ja hieman teetä? Näistä
tulee siis aivan raittiit hautajaiset?»
»Tämä tilaisuus ei sovellu siihen, että nyt käytäisiin herkuilla
virkistämään meidän lihallista ruumistamme», sanoi Caesar ankarasti.
»Hetki sen sijaan kehoittaa meitä kiittämään ja rukoilemaan.»
»Mielelläni minä lausun pari sanaa», sanoi konstaapeli nöyrästi.
»Herra Niplightly», sanoi Caesar. »Älkää olko liian valmis tuomaan
esille lahjojanne. Se on turhamaisuutta. Minä aion itse rukoilla.» Ja
Caesar rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka ovat uskossa nukkuneet.
»Caesar ei suinkaan ole erittäin vapaamielinen, mutta hänellä on hengen
lahja, kun hän rukoilee», kuiskasi konstaapeli.
»Hän ei myöskään ole mikään tuhlaajapoika, joka juotti tavaransa
kaikelle maailmalle», sanoi Musta Tom. »Minä en ikänä ole nähnyt hänen
kenellekään tippaakaan tarjoavan ilmaiseksi».
»Luepas nyt meille kirje, Jonaique», ehdotti Caesar.
Se oli eräältä Gillsin pojalta, joka oli mennyt merille Peten kanssa
yhtäaikaa ja tähän asti toiminut hänen kirjeittensä kirjoittajana.
»'Kunnioitettava herra'», luki Jonaique, »'Surulla ja murheella minä
kirjoitan nämä rivit teille, ilmoittaakseni, että onneton Peter
Quilliam —'»
Oi poika-parka, poika-parka!» purskahti Mummi.
»'Tietäen, että te olitte hänen ystävänsä siellä vanhalla saarella,
sillä teistä hän lakkaamatta puhui, lukuunottamatta tyttöä —'»
»Poika-par —»
»Vaiti, vaimo.»
»'Hän kokosi täällä suunnattomasti rahaa, täällä timanttikaivoksella —'»
»Ei hän kuitenkaan milloinkaan lähettänyt minulle yhtä ainoatakaan
kultarahaa», sanoi Musta Tom, »ei edes niin paljon, että olisi
toimittanut kourallisen kuparikolikoita. Mitä sitten hyödyttää saada
lastenlapsia?»
Caesar heilautti kättänsä. »Jatka, Jonaique. On surullista, kun
rikkauden himo tukahduttaa ihmisessä kaiken muun ja paremman.»
»Missä minä nyt olinkaan? Ai, Paljon rahaa —, mutta koskaan ei hän
siitä saanut iloa, vaan — — —»
»Kuta enemmän rahaa, sitä enemmän huolta», mutisi Caesar.
»'Vaan hän puhui ja puhui lakkaamatta kotiatulostansa.'»
»Oi, niin se on! Oma koti kullan kallis», voivotteli Mummi. »Ihanaa
oli nähdä, kuinka poika oli kotiinsa kiintynyt. 'Antakaa minulle
lihakimpale, joka lekottaa lautasella kaalien keskellä ja mitä
minä silloin välitän herkuista ja jälkiruoista'», hän sanoi. »Oi,
poika-parka, se kelpo poika.»
»Ei kaipaa satakieli kultaista häkkiä, silloin kun se laulaa
oksallansa», sanoi Caesar.
»Onko pojan arkku jo tullut kotiin?» kysyi lukkari John.
»Tässä on siitä jotakin», sanoi Jonaique, »jos ihmiset sen verran
voisivat hillitä kieltänsä, että saisi lukea.»
»Se arkku on minun», päätti Musta Tom.
»Siitä asiasta me puhumme sitten myöhemmin», sanoi Caesar heilauttaen
merkitsevästi kättänsä Jonaiquelle.
»Hän oli pakannut arkkunsa kotimatkaa varten, kun neljä mustaihoista
lurjusta, jotka olivat kierrelleet majapaikkamme ympärillä, olivat
vietelleet ja lahjoneet kafferit ja varastaneet säkillisen jalokiviä.
Ne olivat vaarallisia roistoja, eikä kukaan halunnut lähteä heitä
takaa ajamaan. Mutta Peter-parka, joka aina oli sellainen härkäpää,
meni toimistoon ja kysyi, saisiko hän lähteä. Ja vielä samana iltana
hän lähti kahdenkymmenen kafferin kanssa, jotka olivat olleet hänen
seuranansa, eivätkä olleet itsekään niin syyttömiä, sillä varmasti
hekin joskus ovat varastaneet ja myyneet jalokiviä. Mutta Pete
aina vannoi, että he rakastavat häntä ja että se rakkaus tulee yhä
lujemmaksi päivä päivältä. 'Kapteeniansa he rakastavat kuolemaansa
asti', sanoi Pete.»
»Hän himoitsi sanaa, niinkuin kuiva maa himoitsee sadetta», sanoi
Caesar. »Peter Quilliam ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin kaksi
kuolevaista ikinä voi rakastaa. 'Hyvästi, isä', hän sanoi ja puristi ja
ravisti niin kauheasti minun kättäni, mutta jatka, Jonaique.»
»'Tämä tapahtui neljä kuukautta sitten, ja kaksi viikkoa sitten tuli
kahdeksan kafferia takaisin'.»
»Oi, poika-parka.» »Niin, niin se käy.» »Herra varjelkoon!» »Vaiti!»
»He kertoivat, että he ajoivat mustia roistoja jäljestä kauaksi
sisämaahan. Mutta niillä oli pyssyt, eivätkä Peterin pojat tienneet
erottaa pyssyn piippua pullon suusta. Niinpä roistojoukon johtaja
osoitti asettansa Peteriä kohti ja huusi hänelle ylpeästi: 'Teidän
on parasta mennä takaisin samaa tietä, kuin olette tulleetkin'. 'Ei
askeltakaan', sanoi Peter ja tarttui hänen kurkkuunsa. Silloin siellä
syntyi savua, niinkuin pajassa silloin, kun kärryjä raudoitetaan, ja
Peter huusi: 'Juoskaa pojat', ja kun pojat eivät voineet suojella
Peteriä käsillänsä, he käyttivät jalkojansa ja viimeinen, mitä he
hänestä kuulivat, oli, että hän huusi kuolemaisillansa heille: 'Oih,
oih, kaikki on lopussa! Minä olen mennyttä miestä! Rientäkää kotiin,
pojat ja kertokaa! Oih oih!'»
»Älä iloitse vihamieheni, että minä lankesin. Vaikka minä lankesin,
minä nousen jälleen, sela», sanoi Caesar.
Kirjeen lukua seurasi itku ja valitus. Sill'aikaa Philip istui lieden
ääressä, tukien otsaansa toisella kädellänsä ja kylmät ja kuumat väreet
kulkivat hänen ruumiinsa lävitse, sillä hän ajatteli, että mitään
varsinaista todistusta Peterin kuolemasta ei ollut. Kukaan ei ollut
nähnyt hänen kuolevan, kukaan ei ollut haudannut häntä. Palanneiden
teatterien kertomus saattoi olla valhe, jolla he peittivät sitä, että
olivat jättäneet Peten yksin. He olivat ehkä olleet rosvojen kanssa
liitossa ja näin salasivat omat jälkensä. Philip vietti kauhean hetken,
kysellen itseltänsä, oliko hän koskaan uskonut tuota kirjettä. Ehkä hän
oli _tahtonut_ uskoa sitä.
Nancy Joe kosketti häntä olkapäähän. »Kate odottaa teitä saadaksensa
puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, herra», hän sanoi
ja Philip asteli keittiön läpi pieneen alakerran saliin, joka oli
täynnä kaikenlaista rojua, lautasia ja maljoja, täytettyjä vesilintuja
ja vesilintujen munia.
»Häneen koskee se syvästi», sanoi Nancy.
»Ei hän koskaan ole ollut entisensä lainen, senjälkeen, kun Pete meni
merille», sanoi Caesar.
»Totisesti minä en ymmärrä, mitä hyvää pojille on siitä, että heidän
täytyy matkustaa Afrikkaan», valitti Mummi. »Ja sitä sanotaan vielä
Hyväntoivonniemeksi. Kuolla sillä tavalla, että saa kuulan päänsä läpi,
rakas, rakas poika, ja sellaiset murhamiehet vielä. Alastomia kuin
tuo minun käteni. Kuinka minä vihaan niitä likaisia roistoja! Caesar
saa puhua yhdestä lihasta, ja että kaikki ovat veljiä, mutta omasta
puolestani minä en voi sietää mustia veljiä ja kun puhutaan, että
taivaassa olisi mustiakin enkeleitä, se on kerrassaan naurettavaa.»
»Kun te kaikki olette puhuneet tarpeeksenne, minä lopetan kirjeen»,
sanoi Jonaique.
»He eivät voi sille mitään, herra Jelly. Naiset eivät voi hillitä
kieltänsä», sanoi Caesar.
»'Kunnioitettava herra. Minun täytyy nyt lopettaa, mutta me nuoritamme
hänen arkkunsa juuri sellaisena, kuin hän sen jätti, ja lähetämme
sen höyrylaivalla Johannesburg ja laiva lähtee Kap-kaupungista
keskiviikosta kahden viikon päästä — —'»
»Hm. Vai Johannesburg. Minä olen sitä laivaa vastassa rannalla. — Minun
velvollisuuteni on mennä sitä vastaan», sanoi Caesar.
»Mutta minä nousen siihen laivaan jo lahdella», huudahti Musta Tom.
»Tuomas Quilliam», sanoi Caesar, »minä tunnen hengessäni, että ahneuden
perkele on iskenyt kyntensä lujasti sinuun.»
»Caesar Gregeen. Älä koetakaan pettää minua», huusi Tom, »äläkä
luulekaan, että vaikka oletkin ovela saarnamies, uskonto kuolee sinun
mukanasi. Sinä käyt niin pöyhkeäksi, ettet pian voi nukkuakaan, ellei
joku kutita jalkapohjiasi. Pian te alatte antaa syntejä anteeksi ja
kierrätte siitä rahaa ja kai ne tekevät teistä pian paavinkin ja
saadaan pian maksaa teille henkirahaa. Paavi Caesar, kapakanpitäjä,
kirkkohattu päässä ja valkea kaulaliina leuan alla! Mutta arkku on
minun, ja jos kerran lakia on maassa, minä sen myöskin saan.»
Tämän sanottuaan Musta Tom hyökkäsi ulos talosta ja Caesar pyyhki
silmiänsä.
»Ei hyödytä koettaa silitellä kuivia ohdakkeita, herra Gregeen», sanoi
Jonaique hyvitellen.
»Minun omatuntoni on puhdas», sanoi Caesar. »Minä voin vain seurata
hengen johtoa. Mutta kun Belial — —»
Hänet keskeytti mitä surkein huuto: »Katsokaa tänne! Voi katsokaa,
tässä ne ovat!»
Nancy tuli keittiön eteisestä kantaen varovasti sormiensa päillä
jotakin. Ne olivat pari vanhoja kenkiä, hirvittävän lian, pölyn ja
hämähäkin verkkojen peittämät.
»Nämä olivat hänen jokapäiväiset kenkänsä», hän sanoi ja asetti ne
myymäpöydälle.
»Niin totisesti, ne ovat hänen kenkänsä», todisti Mummi. »Poika parka.
Nuo saavat kivisenkin sydämen itkemään. Onhan meillä nyt edes jokin
muisto hänestä. Nuo kengät jalassaan hän on kulkenut monta penikulmaa,
mutta nyt ne jalat lepäävät Abrahamin helmassa.»
Silloin kuului Caesarin ääni yli myymäpöydän ympäriltä kuuluvan
valituksen. »'Hohde armon aamuruskon' — alkakaa se, herra Niplightly.
Vahinko, ettei meillä ole täällä Pete viuluinensa — hänen soitossaan
oli elämää.»
»Minä en voi laulaa tänään, sillä minä olen vilustunut, mutta sen
sijaan minä vihellän», sanoi konstaapeli.
»Veisatkaa kuitenkin alttoa», sanoi Caesar. »Minä itse vedän passoa,
vaikka minä en pääsekään niin alas kuin Pete.»
Täll'aikaa näyteltiin yläkerrassa sangen merkillinen näytelmä. Siellä
istui Kate peilin edessä punaisin poskin ja vapisevin huulin. Monien
äänien melu kuului alakerrasta sinne. Sitten se hiljeni ja kuului vain
yksi ääni, jonka aikana Nancy Joe juoksi portaita edestakaisin.
»Mitä ne nyt tekevät, Nancy?» kysyi Kate.
»Ensin rukoilee yksi, ja sitten rukoilee toinen», selitti Nancy. »Herra
hyvästi siunatkoon, minä luulen, että seuraavalla kerralla on minun
vuoroni, ja mitä ihmettä minä silloin sanon?»
»Missä on herra Christian?»
»Hän on mennyt saliin. Minä kuiskasin hänelle, että sinä tahdoit puhua
hänen kanssaan kahden kesken.»
»Sitä sinä et ikinä voinut tehdä, Nancy», sanoi Kate katsellen Nancyn
kuvaa peilistä.
»En ymmärrä, mitenkä se luiskahti huuliltani», puolusteli Nancy.
Kate meni alas ja surun ilme alkoi lientyä, ja katsahtamatta ylös
Philip kävi valittamaan Peten kohtaloa. Hänenlaistansa he eivät ikinä
tapaisi — niin vaatimaton — niin rehellinen — niin urhea hän oli — ei
milloinkaan hänenlaistansa.
Hän taisteli itsensä kanssa, sillä häntä hirveästi hävetti katsoa
tyttöön suudelmansa jälkeen; se tuntui hänestä aivan kuin hän olisi
kavaltanut ystävänsä hänen hautansa ollessa vielä auki.
Mutta naisten verrattomalla taidolla Kate lohdutti häntä. Oli kuitenkin
eräs verraton seikka, jonka tuli tuottaa hänelle lohtua — hän oli ollut
uskollinen ystävä. Hän oli aina osoittanut uskollisuutta, varmuutta
ja hellyyttä, välittämättä siitä, että he kuuluivat niin kokonaan eri
luokkiin.
Philip katsahti vihdoin ylös ja hänen edessään oli rakastettavat,
säteilevät kasvot. Hän nousi lähteäksensä ja Kate sanoi hiljaa: »Miten
suuresti me kaipaammekaan teitä tämän jälkeen!»
»Kuinka niin?» ihmetteli Philip.
»Me emme suinkaan saa toivoa näkevämme teitä yhtä usein nyt — nyt kun
teillä ei enää ole samaa syytä tulla tänne.»
»Minä tulen tänne ensi sunnuntaina», sanoi Philip.
»No silloinhan te ette tahdo hylätä meitä juuri vielä — ette aivan
heti, Philip?»
»En koskaan!» huudahti Philip.
»Kiitos! Hyvää yötä sitten. Ei sitä tietä — ei porstuan kautta. Hyvää
yötä!»
Kun Philip asteli pimeää tietä, hän erotti sanat virrestä, jota sisällä
laulettiin:
»Jok'astuit alas taivaasta
Meit päästämähän vaivasta.»