Mummi ei saanut nähdä Philipiä sinä iltana. Hän meni kotiinsa vavisten
ilosta ja kuitenkin häveten kuollaksensa. Toisinaan hän sanoi
itsellensä, ettei hän ollut Juudasta parempi ja toisinaan taas selitti,
ettei Pete koskaan tulisi takaisin. Jälkimmäinen ajatus tuli useimmin
mieleen. Se risteili hänen päässään, jättämättä häntä hetkeksikään
rauhaan. Ehkä se tuli siksi, että hän sitä toivoi. Kun hän mietti
mahdollisuuksia, jotka estäisivät Peten paluuta, hänen valtimonsa löi
kiihkeästi. Silloin hän taas vihasi itseänsä. Ristiriidat kiduttivat
häntä. Mutta hänen raskautetussa sydämessään oli kuitenkin salainen,
ihana toivo, niinkuin pieni käen poikanen, joka on tullut munasta
västäräkin pesässä.
Monen päivän perästä, kun ei mitään uutisia ollut Peteltä kuulunut,
Kate sai Philipiltä tämän lyhyen kirjeen:
»Minä tulen tapaamaan teitä tänä iltana. Minulla on jotakin äärettömän
tärkeätä sanottavana teille.»
Iltapäivällä Kate juoksi yläkertaan omaan huoneeseensa, puki ylleen
parhaimman hameensa ja riensi alas auttamaan Nancya, joka poimi omenia
hedelmätarhassa. Musta Tom oli myöskin siellä, paikaten talon kattoa
ja Caesar punoi olkinuoria, joilla oljet sidottiin kiinni. Ilmassa oli
vieno syksyn tuntu, kyyhkyset kujertelivat myllyn lakassa ja kaikki
oli tyyntä ja kirkasta. Kate oli kiivennyt puun haaraan ja heitteli
omenia Nancyn esiliinaan, kun puutarhan portti narahti ja hän päästi
huomaamattaan lyhyen ilonhuudahduksen huomatessaan Philipin saapuvan.
Salatakseen sitä, hän oli olevinaan putoamaisillaan ja Philip juoksi
auttamaan häntä.
»Oi, ei se mitään», hän sanoi. »Minä vain luulin, että oksa katkeaisi.
Tekö se todellakin olette!» Sitten kirkkaalla äänellä: »Jokos sinun
esiliinasi on täynnä? Onko? Hae sitten kori, ota se valkea, jossa
on rivat. Tulitteko Laxeyn kautta postivaunuissa? Ratsastitte, vai?
Nancy, luuletko todellakin, että meillä on sokeria kylliksi kotona,
saadaksemme nämä säilöön?»
»Hyvää iltaa, herra Christian», sanoi Caesar, ja Musta Tom kohotti
leveälaitaista olkihattuansa, kulkiessaan tikapuita myöten katolle.
»Laitatteko te uutta kattoa, Cregeen?»
»Korjaan vanhaa, herra, korjaan vanhaa. Jospa meidän Herramme korjaisi
samalla tapaa meidän syntejämmekin, taikka mitenkä me muuten itse
voisimme peittää itseämme hänen vihansa tulelta?»
»Miten harmillista!» huudahti Kate puusta. »Puolet niistä
loukkaantuvat, eivätkä kelpaa muuhun kuin säilöön pantaviksi. Ne.
putoavat, jos vähänkin niitä nykäisee. Niin kypsiä ne ovat, näettehän.»
»Kunpa kaikki olisimme kypsiä sinä suurena elopäivänä ja kylliksi
hyviä säilöön pantaviksi», ruikutti Caesar. »Katsopas nyt tuota isoa
köllikästä. Se on kova kuin sepän nyrkki, mutta mätänee yhtä pian ja
helposti kuin pieni ja surkein. Se antaa meille opetuksen, herra, että
me kaikki kaadumme — suuret vuoret, samoin kuin pienet kalliotkin. Tämä
mailma on katoavainen.»
Philip ei kuunnellut, vaan katseli Katea kasvoillaan puoleksi pelokas
ja hellä ilme.
»Tiedättekö», sanoi Kate, »minä luulin, että te taaskin olitte tullut
kipeäksi — avaa esiliinasi, Nancy. Se oli hullua, eikös ollutkin?»
»Ei. Minä olen voinut erinomaisen hyvin», sanoi Philip.
Kate katsahti häneen. »Koskeeko se jotakuta muuta», hän kysyi. »Minä
sain kirjeenne.»
»Voinko minä auttaa teitä», sanoi Philip.
»Mitä se on? Minä olen aivan varma, että se on jotakin», hätäili Kate.
»Asettakaa jalkanne tuolle oksalle», ehdotti Philip.
»Auttakaa minua alas, minua pyörryttää.»
»Hiljaa sitten. Pitäkää kiinni tuosta. Antakaa minulle kätenne.»
Heidän sormensa yhtyivät ja sähkövirta kävi heidän lävitsensä.
»Miksi te ette sano minulle?» sanoi Kate kiihkeästi puristaen hänen
kättänsä. »Ovatko ne pahoja uutisia, ovatko? Aiotteko te lähteä pois?»
»Joku joka on lähtenyt pois, ei tule koskaan takaisin», vastasi Philip.
»Onko se — Pete?»
»Pete-parka on mennyt», sanoi Philip.