Philip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja
kalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä
ja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla
olevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin
valheellista naamaa. Hän vei sen itse.
Koko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen
ja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja
leimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja
hiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa.
Kirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat
summat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut
kuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin
tehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne
olivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä
ja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi
kauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa
hänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä
paholaista eikä herroja.
»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas
poika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta
olisi ollut — —», valitti Nancy.
Philip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä
iltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta
tuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime
kirjeeseen? Ei, ei ollut.
»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen
kasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh —
»että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä»,
»Minusta, Kate?»
»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.
Hän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan
varma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»
Philip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä
tina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»
»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.
»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän
tapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa
Petelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti.
Minkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä
koskee, ymmärrättehän.»
»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa,
Kate», päätti Philip.
»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja
vaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi
surullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon
te minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka
sydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät
tekisi.»
»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»