Philipiä kiusasi kauheasti, että tyttö häpesi Peten kirjettä ja siksi
hän ei pitkään aikaan palannut Sulbyyn.
Hänen poissaolonsa kiihoitti Katea ja sai Philipin itsensä häpeämään.
Kate oli vihoissaan hänelle, kun hän ei käsittänyt, että koko suhde
Peteen oli pelkkää hulluutta. Olihan järjetöntä, että tyttö aikoisi
mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli poikasena tuntenut. Philip
koetti kuitenkin pitää heidän suhteensa pyhänä ja tytön täytyi taipua
siihen. Kate käyttikin Peteä jonkinlaisena renkaana itsensä ja Philipin
välillä.
Kun oli kulunut monta kuukautta, eikä Philipiä ollut Sulbyssä näkynyt,
tyttö kirjoitti hänelle kirjeen. Siinä hän sanoi, miten levoton hän
oli, kun ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään Petestä ja kysyi, eikö
Philip tiennyt mitään uutisia, jotka voisivat poistaa hänen pelkonsa.
Tämä pieni valhe kirjoitettiin vapisevin käsin ja todellinen tunne
kylläkin sai käden vapisemaan, vaikk'ei se ollut se tunne, mistä
kirjeessä puhuttiin.
Philip saapui vastaamaan kirjeeseen suullisesti. Yötä päivää oli jokin,
aivan kuin mehiläinen laulanut hänen korvissaan, että hänen pitäisi
mennä, ja keksinyt vaikka millaisia tekosyitä matkaan. Mutta nyt kun
hän saapui, hän pyysi anteeksi pitkää poissaoloansa. Oli ilta. Kate oli
lypsyllä ja Philip meni hänen luokseen navettaan.
»Luulimme jo, ettemme saisi enää koskaan teitä nähdä», sanoi Kate niin
kovasti, että se kuului yli maidon porinan.
»Minä olen — minä olen ollut kipeänä», puolusti Philip.
Maidon porina lakkasi melkein kokonansa. »Hyvin kipeänä?» kysyi Kate.
»No, ei — ei sen vakavammin», vastasi Philip.
»Sitä minä en koskaan tullut ajatelleeksi», sanoi Kate. »Olisipa minun
pitänyt älytä, että asia oli niin. Minä olen vielä teitä moittinutkin.»
Philip häpesi tällaista tekosyytänsä, mutta vielä enemmän hän häpesi
itse totuutta; nolona hän seisoi, nojaten ovea vasten ja katseli
äänettömänä. Heinien tuoksu levisi ylisiltä ja lehmän kuuma hengitys
sattui häneen, kun se käänsi päänsä häntä kohden. Kate istui huivi
päässä lypsyjakkaralla ja nojasi päätänsä lehmän kylkeen.
»Eikö mitään uutisia Peteltä? Eikö mitään?» hän uteli.
»Ei», sanoi Philip.
Kate painoi päänsä yhä lujemmin lehmän sivuun ja mutisi: »Pete-parka.
Hän on niin yksinkertainen, mutta niin verrattoman hyvä.»
»Niin on», myönsi Philip.
»Ja niin hyväsydäminenkin.»
»On.»
»Ja niin miehekäs nuorukainen — kuka tyttö tahansa voisi pitää
hänestä», ihaili Kate.
»Niin voikin, siitä ei ole epäilystä», myönsi Philip.
Taas seurasi äänettömyys ja kaksi possua, jotka olivat tonkineet
tunkiolla, lähti röhkien lättiinsä. Kate käänsi päänsä niin, että
Philip näki vain huivin, ja sanoi: »Oi, voi! Voiko olla mikään niin
kauheata kuin se, että menee naimisiin ihmisen kanssa, josta ei pidä?»
»Ei ole mitään sen kauheampaa», sanoi Philip.
Huivi kääntyi nyt toiseen asentoon. »On, eräs asia on vieläkin pahempi,
Philip.»
»Ja mikä se on?»
»Ettei ole mennyt naimisiin sen kanssa, josta olisi pitänyt», sanoi
Kate ja maito porisi kuin raesade.
Oljilla Katen takana oli hännätön manilainen kissa kolmen hännällisen
poikasensa kanssa ja Philip alkoi leikkiä niiden kanssa. Koska he
molemmat olivat selin, hän saattoi salata ilmeensä Katelta.
»Tämä vanha Horney potkii niin kauheasti», sanoi Kate olkansa yli.
»Ettekö tahtoisi pitää sitä hännästä?»
Tämän vuoksi he joutuivat taas kasvot vasten kasvoja. »On niin ihanaa,
kun on joku, jonka kanssa voi puhella Petestä», sanoi Kate.
»Onko?»
»En voi ymmärtää, kuinka voisin kestää hänen pitkää poissaoloansa ilman
sitä.»
»Kaipaatteko häntä kovin, Kate.»
»No tuota, en nyt oikeastaan — en voi sanoa, että kaipaan. Te suinkaan
ette voi ajatella, millaista on olla... ettekö te koskaan ole ollut,
Philip?»
»Mitä niin?»
»Pitäkää lujasti hännästä... rakastunut? Ettekö?»
»Tuota», sanoi Philip, katsellen toisaalle. »Ha, ha, ha, tuota, ehkä
minä en oikein — en tiedä — minä tuskin voin sanoa, Kate.»
»Kas niin, te ette kuitenkaan pitänyt sitä kunnollisesti, nyt se
on valellut minut maidolla! Mutta nyt minä olen kuitenkin kaikessa
tapauksessa jo valmis.»
Kate tuli äkkiä verrattomalle tuulelle. Hän suuteli Horneytä ja hyväili
vasikkaa viereisessä karsinassa; ja kun he kulkivat kujan läpi,
Philipin kantaessa maitokiulua, hän heitti kourallisia kauroja kukolle
ja sen kahdelle kanalle, jotka laahustivat yöpuullensa.
»Tulettehan varmasti pian takaisin, Philip? Eikö, niin? On niin
äärettömän ihanaa, että on joku joka muistuttaa minulle — —» mutta
Peten nimi salpautui hänen kurkkuunsa. »Eipä silti, että unohtaisin
hänet, ette suinkaan luule, että siksi —? Mutta on niin hirveän ikävä
olla ihan yksin ja tytöt ovat niin ikävöiviä. Enkös minä sitä sanonut?
Antakaa minulle maitokiulu. Enkös minä sanonut, että minä ikävöin? No
ette suinkaan te vaatine, että tyttö on aina niin kovin järkevä.»
»Hyvästi, Kate!»
»Niin, kyllä kai teidän nyt on parasta mennä, hyvästi vain.»
Philip meni matkaansa, tuntien tuskaa sydämessänsä, mutta samalla pelon
sekainen ihastus vallitsi hänen mielessänsä, vaikka hän ajatteli, että
hän on kerskuri ja tekopyhä. Hän oli käyttäytynyt kuin hullu. Kate oli
varmasti pitänyt häntä aivan pähkähulluna. Mutta parempi kuitenkin,
että hän pitää häntä hulluna kuin kavaltajana. Kaikki oli hänen syynsä.
Hän on tunkeutunut väliin. Ilman häntä olisi tyttöä suojellut hänen
rakkautensa Peteen. Mutta nyt hän ei koskaan enää aikonut palata sinne.