»Että — herra — Philip — Christian — on suorittanut tutkintonsa ja
hänestä on tullut tuomari», sanoi Nancy merkitsevästi.
Katen silmät leimusivat ja huulet hieman värisivät ihastuksesta, mutta
hän sanoi hyvin välinpitämättömästi: »Sellaisia uutisiako hänellä vain
olikin?»
»Vain? Sanotko sinä vain?» sanoi Nancy hangaten kynttiläjalkojansa.
»Kuule nyt minua, tyttö! Hän se kuitenkin on pitänyt huolta sinusta
sillaikaa, kun sulhanen, heittiö, on teissään.»
Kate kuori kaislaansa ja huokasi katsahtaen salaisella
syrjäsilmäyksellä toiseen ja sanoi: »Taidat sinä luulla liian suuria
hänestä, Nancy.»
»Silloinhan on asia niin kuin pitääkin», sanoi Nancy, »on täällä sekin,
joka ajattelee hänestä liian pieniä.»
»Minä en todellakaan voi ymmärtää, mitä merkillistä hänessä sinun
mielestäsi on», sanoi Kate. ₍
»Vai et, vai et», sähähti Nancy purevan ivallisesti. Hangaten sitten
rautaa kaikin voimin hän lisäsi: »Minä en ole sellainen, joka toivoisin
itselleni miestä. Miehet ovat mokomia merkillisiä, avuttomia raukkoja,
enkä minä tule heidän kanssaan toimeen. Mutta jos minä ajattelisin
jotakin heistä, niin sillä ei saisi olla jalat ja kädet kuin nukella
eikä naama harmaa ja hapan kuin piimän hera, eikä sen housuissa ja
takissa saisi olla kaikenlaisia helyjä, niin että kuuluu tänne asti kun
hän suvaitsee astella katua.»
Tämän Ross Christiania tarkoittavan loppulaukauksensa singautettuaan
Nancy pyörähti ympäri ja meni sisään ajatellen, että nyt oli antanut
Katelle sellaisen opetuksen, ettei hän sitä unohtaisi. Kate säteili
onnesta. Tällaiset lauseet olivat hunajaa hänen huulillensa ja
tällaiset torat soivat kuin ilokellot hänen korvissansa. Hänelle
tuotti salaista iloa yllyttää toisia hyökkäämään tällä tavoin Philipin
kimppuun. Niistä oli hyötyä kahdella tavalla, ne soivat hänelle ilon
kuulla lakkaamatta ylistettävän Philipiä ja niiden kautta hän saattoi
säilyttää oman salaisuutensa.