Nuoret miehet kulkivat sanaa virkkamatta. Philip riensi pitkin
harppauksin kolme askelta edellä, pää heitettynä taakse päin, kalpeana
ja raivoisin ilmein, suu lujasti puristettuna, kädet riippuen kankeina
sivuilla ja hengittäen vaikeasti ja kuuluvasti. Ross tallusti jäljestä
hevosensa rinnalla koettaen näyttää välinpitämättömältä. Ohjakset hän
oli heittänyt hevosen pään yli ja pyöräyttänyt toisen pään käsivartensa
ympäri, ratsupiiska oli toisessa kainalossa ja molemmat kädet olivat
syvällä housun taskuissa. Heidän kulkemaansa suuntaan ei ollut
minkäänlaista tietä, vain kärryjen jälki ja veräjä silloin tällöin.
Siellä täällä oli neliömäisiä mutakuoppia, jotka olivat puolillansa
vettä.
Päivät olivat pitkiä ja valoa oli vielä kylliksi. Aurinko paistoi
vielä katajapensaitten, pajukoitten, salviaruohon ja kaislikon yli,
luoden kultaisen juovan meren pinnalle. He olivat jättäneet taaksensa
palaneen turpeen tuoksun, risujen rätinän, kalan ja navetoiden hajut ja
saapuivat nyt sellaiselle seudulle, jossa suopursut kukkivat ja maa oli
kostea ja ruohossa oli kuivunutta vaahtoa.
»Emmekö ole tulleet kylliksi kauaksi?» huudahti Ross, mutta Philip
riensi yhä edelleen. Vihdoin hän pysähtyi aukealle paikalle, jossa
kanervat olivat palaneet ja mustat kannot muistuttivat, että elämä oli
täältä hävitetty. Ainoatakaan taloa ei ollut lähettyvillä. Näkyvissä
oli vain tuulimylly meren rannalla ja ruma kirkontorni, joka kohosi
kuin laivan savupiippu meren ja taivaan välillä.
»Me olemme yksin vihdoinkin», hän sanoi käheästi.
»Niin olemme», sanoi Ross keskeyttäen sävelmän, jota oli juuri
vihellellyt, »ja nyt kun olet saanut minut tänne, tahdot ehkä
ystävällisesti sanoa minulle, mitä varten olemme tulleet.»
Philip ei vastannut, hän riisui yltänsä takin ja liivit.
»Et suinkaan aikone ottaa vakavalta kannalta tuota tyhmää juttua?»
sanoi Ross nojaten hevoseensa ja läimäytellen ratsupiiskallansa
säärystimeensä.
»Riisu takkisi», sanoi Philip synkästi.
»Mitä minä sille voin, jos korea tyttö» — alkoi Ross.
»Riisutko takkisi?» huusi Philip.
Ross nauroi. »Ah, nythän minä muistankin meidän muutaman iltaisen
keskustelumme. Mutta et suinkaan tahtone sanoa», hän ajeli kärpäsiä
hevosensa päästä, »että vaikka tuo pikku tyttönen onkin unohtanut sen
lurjuksen, joka on ulkomailla —»
Philip hyökkäsi hänen luoksensa nyrkit ojossa ja vapisevin huulin ja
sanoi: »Tahdotko tapella?»
Ross naurahti taaskin, mutta veri oli kohonnut hänen kasvoihinsa ja
hän sanoi röyhkeästi: »Minä en tahdo rasittaa itseäni, mies. Minä voin
luvata, että olen lopettanut suhteeni tyttöön, ennenkuin se nuorukainen
— —»
»Sinä olet roisto», huusi Philip, »ja ellet sinä tahdo minua — —»
Ross heitti ratsupiiskan kädestänsä. »Jos minun täytyy, niin täytyy»,
hän sanoi ja kietaisi hevosen ohjakset palaneen kannon ympäri.
Minuuttia myöhemmin nuoret miehet seisoivat silmä silmää vasten.
»Seis», sanoi Ross, »anna minun sanoa sinulle ensiksi jotakin, se on
oikeus ja kohtuus. Sen jälkeen kuin menin Lontooseen, olen oppinut
yhtä ja toista. Minä olen harjoitellut miesten kanssa, jotka kykenevät
johonkin. Minä olen nyrkkeillyt mestarien kanssa ja minä itsekin osaan
jotakin, mutta en ole koskaan kuullut, että sinä osaisit nyrkkeilyn
alkeitakaan.»
»Oletko valmis?» huusi Philip.
»Kuten suvaitset. Sinun täytyy saada kerran yrittää, enempää et
tarvitse.»
Nämä nuoret miehet eivät näyttäneet ollenkaan tasaväkisiltä
taistelijoilta. Ross ratsastushousuissaan ja paidassaan pyöreine,
punaisine päineen seisoi hajasäärin ja hänen kätensä olivat
kuin kovettunut tammi ja suonensa kuin pajunhaarat, Philip oli
paitahihasillaan ja polvihousuissa, pitkine tukkineen, vapisevine
huulineen. Tässä oli vastakkain voima ja taito toisella puolella ja
toisella puolen vain luja sisu.
Kuten tuulen puuska Philip hyökkäsi vastustajaansa kohti, iskien
oikealle ja vasemmalle ja hänet heitettiin takaisin yhdellä ainoalla
vasemman käden iskulla.
»Kas niin, siinä sait», sanoi Ross hymyillen suopeasti.
»Enkö minä sanonut sinulle? Sama kuin alkaisit Bristol Bullin kanssa.»
Philip hyökkäsi uudestansa ja lyötiin uudestansa takaisin, mutta nyt
oli jo toinen huuli haljennut.
»Siitä sait toisen», sanoi Ross. »Jokos sait kylliksesi?»
Philip ei kuullut mitään vaan hyökkäsi raivokkaasti vielä kerran
Rossia vastaan. Seuraavana hetkenä hän oli maassa. Silloin Ross koetti
osoittaa hänelle mitä suurinta halveksumista. »Minä en voi tässä koko
iltaa seistä ja hakata sinua.»
»Pilkkaa minua sitten, kun olet minut ensin voittanut», sanoi Philip
ja hän oli taas jaloillansa, ja vaikka häntä olikin huonosti pidelty,
hänen uljuutensa ei ollut vielä masentunut ja hän päätti yrittää
viimeiseen asti.
»Vai niin, sinäpä taidat haluta lisää», sanoi Ross. Minun täytyy sanoa,
että sinulla on merkillisiä mielitekoja.»
Philip hyökkäsi taaskin vastustajansa kimppuun ja lyötiin takaisin
ankarammin kuin edellisillä kerroilla, sillä isku näytti nyt niin
voimakkaalta, että tuntui kuin nyrkki olisi uponnut rintaan.
»Minä en voi taistella miehen kanssa, joka ei voi vastustaa enempää
kuin vanha isoäiti», sanoi Ross.
Hänen ylimielisyytensä rupesi kuitenkin asettumaan. Hän alkoi käydä
levottomaksi; Philip oli hänen edessänsä raivokkaampana kuin koskaan
ennen.
»Tappele vertaistesi kanssa», huusi Ross.
»Minä tahdon tapella sinun kanssasi», kähisi Philip.
»Siihen sinä et kykene. Lopeta jo. Katso pian on ihan pimeä.»
»Vielä on valoa ihan kylliksi. Käy kiinni vain.»
»Täällä ei ole ketään, jota sinun tarvitsisi hävetä.»
»Kuuletko, sinun täytyy jatkaa.»
Philip ei odottanut vastausta, vaan hyökkäsi kuin tiikeri vastustajansa
kimppuun. Ross väisti hänen iskunsa, hypähti sivulle ja teki
valehyökkäyksen. Nyt he tarttuivat kiinni toisiinsa ja kiskoivat
toisiansa edestakaisin, kuului kumea muksahdus ja Philip makasi maassa.
»Jokos nyt lopetat?» kysyi Ross.
»En, en, en», huusi Philip ja hyökkäsi jaloillensa.
»Minä hakkaan sinut palasiksi. Minä voin syödä sinut. Minä olen kuin
nälkäinen susi.» Mutta hänen äänensä vapisi ja Philip sokeana kiihkosta
vain naurahti.
»Sinä tulet raajarikoksi», sanoi Ross.
Mitä sen on väliä?» päätti Philip.
»Sinä saat kuoleman iskun.»
»Siihen minä olen valmis.»
Ross koetti nauraa ilkamoivasti, mutta käheä korahdus pysähtyi hänen
kurkkuunsa. Hän alkoi vavista. »Tuo mies ei tunne, koska häntä
isketään», hän mutisi äänekkäästi kiroten, tarttui vastustajaansa
hurjin ja raivokkain elein. Hänen iskunsa paukkuivat kuin räjähtävät
kuulat, mutta Philip kesti ne horjumatta kuin kallio. Vaikka veri
juoksi kuin vesi, hänen rohkeutensa ei kuitenkaan lannistunut.
»Mitä tämä hyödyttää?» huusi Ross. »Lopeta jo.»
»Ensin saa tulla loppu minusta», sanoi Philip.
»Ellet sinä tahdo lopettaa, niin minä lopetan», sanoi Ross.
»Sitä sinä et voi tehdä», sanoi Philip.
»Pidä itseäsi voittajana, jos haluat.»
»Mutta minä en halua.»
»Sano, että olet antanut minua selkään.»
»Minun täytyy tehdä se ensin», huusi Philip.
Ross alkoi nauraa hohottaa, mutta hän vapisi kuin piesty rakki. Vaahto
suussa hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, kooten kaikki voimansa ja
antoi Philipille iskun otsaan, niin että nyrkki paukahti kuin vasara
ruumisarkkuun.
»Joko nyt riittää?» hän huohotti.
»Ei, Jumal'avita», huusi Philip mustana kuin musteella pestynä,
kierittyänsä palaneessa maassa, paitsi ne paikat, jotka punainen veri
oli huuhtonut toisen näköisiksi.
»Tuo mies aikoo tappaa minut», mutisi Ross. Hän katseli levottomasti
ympärilleen ja sanoi: »Minä en aio tehdä tytölle mitään pahaa.»
»Valehtelet, roisto!» huusi Philip.
Häijy ilme kasvoillaan hyökkäsi nyt Ross Philipin kimppuun. Tässä
taisteli oikeus vääryyttä vastaan, samoin kuin rohkeus voimaa vastaan.
Aurinko oli vaipunut mereen. Pensaat huojuivat vienossa iltatuulessa
ja variksien parvi raakkui heidän päänsä yläpuolella. Iskuja ei enää
kuulunut. Ross puristi Philipin tukahduttavaan syleilyyn ja painoi
hänet toiselle polvelleen. Philip hyökkäsi ylös, mutta Ross tarttui
häneen uudestaan ja painoi hänet selälleen, asettaen jalkansa hänen
rintansa päälle ja huutaen kuin raivostunut eläin: »Sinä tahdot tapella
minun kanssani, niinkö? Nouse nyt ylös, nouse ylös!»
Philip ei noussut ja Ross alkoi kiskoa ja pudistella häntä kuin villi
peto, kun äkkiä hänen ollessaan kumartuneena uhrinsa yli, sattui isku
takaapäin hänen korvaansa. Sitä seurasi toinen ja kolmas ja käsi
tarttui hänen paitansa kaulukseen ja kiskoi häntä, samalla kun ääni
huusi: »Lopeta sinä peto, sinä elukka. Heitä irti.»
Ross heitti Philipin ja kääntyi ympäri vastustaakseen tätä uutta
hyökkäystä.
Hyökkääjä oli tyttö. »Oh, tekö siellä olette?» Ross puhkui.
Tyttö oli kuin raivotar. »Te peto, te elukka, te rupisammakko», hän
huusi ja heittäytyi sitten syleilemään Philipiä.
Nuorukainen oli tunnotonna. Tyttö kohotti hänen päänsä polvellensa ja
unohtaen kaiken häveliäisyyden ja varovaisuuden, kaikki muut ajatukset
paitsi yhden, hän suuteli hänen kasvojansa, silmiänsä ja otsaansa
huutaen: »Philip, oi, Philip, Philip!»
Ross vapisi katsellessansa heitä. »Antakaa minun katsoa häntä», hän
sammalsi, mutta Katen katse oli terävä kuin nuoli kun hän vilkaisi
häneen ja valitti kuin siipeen ammuttu lokki: »Jos koskette häneen,
niin minä kuristan teidät.»
Ross näki kuitenkin vilahdukselta Philipin kasvot ja kauhistui. Hän
juoksi mutahaudalle, otti siitä vettä molemmin käsin, ja toi sen näiden
kahden luo. »Ottakaa tätä», hän sanoi, »taivaan tähden antakaa minun
valella hänen otsaansa». Hän kaatoi veden hänen kalpealle otsallensa
ja kääntyi sitten poispäin, jolloin tyttö koetti virotella Philipiä —
saadaksensa hänet tuntoihinsa — suudelmin ja suloisin sanoin.
»Hengittääkö hän? Koettakaa hänen sydäntänsä. Lyökö valtimo? Oi
Jumala!» sanoi Ross. »Ei se ollut minun syyni.» Hän katseli villin
elein ympärillensä miettien miten pääsisi pakenemaan.
»Onko hän parempi nyt?»
»Mitä se teihin kuuluu, te viheliäinen lurjus», sanoi Kate murhaavin
ilmein. Sitten tyttö jatkoi työtänsä: »Herää, lemmikkini, herää, oi
herää jo.»
Philip avasi silmänsä, katsellen jäykästi ympärilleen ja sitten hän
kohosi kyynärpäänsä varaan. Silloin Kate vetäytyi hieman takaisin
ja alkoi hiljakseen itkeä, sillä nyt hän oli vain nainen ja hänen
moraalinen rohkeutensa oli kokonaan kadonnut.
Mutta herra Rossin rohkeus palasi yhtä nopeasti. Hän alkoi irvistellä
ja naureksia, sieppasi maasta ratsupiiskansa ja asteli hevosensa luokse.
»Oletko sinä loukkaantunut?» kysyi Kate hiljaisella äänellä.
»Sinäkö se olet, Kate?» sanoi Philip.
Kuullessaan hänen äänensä, tämän hiljaisen kuiskauksen, Katen kyyneleet
alkoivat virtana vuotaa.
»Voi, annatko sinä minulle anteeksi», hän sanoi. »Minun olisi pitänyt
kuunnella varoitustasi.» Hän pyyhki Philipin kasvoja väljällä puseronsa
hihalla ja vihdoin Philipin onnistui nousta seisomaan.
»Nojaa minuun, Philip.»
»Ei, ei, minä voin kävellä.»
»Ota minun käteni.»
»Oh, ei Kate, minä olen kyllin vahva.»
»Tee nyt kuitenkin minun mielikseni.»
»No sinun tähtesi, olkoon menneeksi.»
Ross katseli sivulta raivoissaan mustasukkaisuudesta. Hänen hevosensa
pelästyneenä tappelusta oli kiertänyt kannon ympäri ja sotkenut
ohjaksensa, ja saadaksensa ne selviämään, hän löi hevosta, kunnes se
juoksi ympäri kannon. Sitten hän hyppäsi satulaan, siepaten ohjakset
niin lujalle, että hevonen hyppäsi pystyyn. »Alas», hän huusi kiroten
ja löi armotta piiskallansa hevosta päähän.
Sillä aikaa Kate Philipin käsi kainalossaan oli mennyt hänen ohitsensa
ja puheli lämpimästi: »Oletko sinä nyt parempi?»
Ross, jonka mieli oli synkkää synkempi, päästi käheän naurahduksen
polttavasta kurkustansa ja sanoi: »Oh, älkää olko huolissanne hänestä.
Jos teidän toinen miehenne taistelee teidän puolestanne, kuten tämä, ei
teillä ole hätää. Aioitteko te hankkia itsellenne kolme miestä, niinkö?
Tai ehkäpä te tahdoitte pitää minut hätävarana? Miksi ette suutele
häntä nyt, kun hän sen tietää? Mutta hänhän on vain teidän lemmittynne,
joka suojelee teitä toisen puolesta. Hän taistelee toista vastaan
toisen puolesta, häh? Kyllä kannattaa! Viekää hänet kotiin ja Juudaksen
kirous seuratkoon teitä molempia.»
Näin sanoen hän purskahti hurjaan pilkalliseen nauruun, hakaten
hevostansa korviin ja kuonoon karjuen: »Alas, sinä saatana, alas!» Ja
sitten hän kiiti täyttä laukkaa pitkin rannikkoa.
Philip ja Kate seisoivat paikallansa, kunnes hän oli kadonnut soisesta
maasta kohoavaan sumuun ja hänen hevosensa kavioitten kopse oli
lakannut kuulumasta. Heidän päänsä olivat painuneet ja vaikka heidän
kätensä olivat yhdistetyt, heidän kasvonsa olivat käännetyt toisaalle.
Hetkisen he olivat aivan vaiti. Tytön silmäluomet värähtelivät. Hänen
katseensa oli levoton ja avuton. Vihdoin Philip sanoi: »Menkäämme
kotiin», ja he alkoivat astella yhdessä.
He eivät virkkaneet enää ainoatakaan sanaa. Kumpikaan ei katsonut
toista silmun. Heidän luja otteensa löyheni ja suhteensa tuntui
muuttuvan kylmäksi, mutta kumpikin tunsi, että heidän täytyi pitää
toisistansa kiinni, etteivät kaatuisi. Tuntui kuin Rossin häväisevät
jäähyväissanat olisivat paljastaneet heidän sydämensä toisillensa ja
ilmaisseet heille itsellensä heidän salaisuutensa. He olivat kuin kaksi
lasta, jotka Edenin yrttitarhasta ajettiin ilkoisen alasti.
Sillalla he kohtasivat Caesarin, Mummin, Nancy Joen ja puolet Sulbyn
asukkaista, jotka olivat lyhty kädessä lähteneet etsimään heitä.
»Tuolla ne ovat», huusi Caesar. »Te olette sitten pehmittäneet häntä.
Te iskitte varmaan häntä kalloon, sitä ainakin toivon. Ja minä olen
aivan varma, että saatte sen anteeksi, herra. Hänen antamansa iskut
olivat melkein vaikeammat kuin syntinen liha voi sietää. Ennenkuin
armo oli minut käsittänyt — mutta ylistetty, olkoon Herra armostansa,
sinä hetkenä raivo kiehui minussa, ja minä olisin antanut hänelle,
ellei reumatismi olisi iskenyt lonkkaani. Mutta mitä tuo on?» kohottaen
lyhtyä yli päänsä, »teidän kasvoissanne on verta, herra?»
»Pieni naarmu — ei mitään muuta», sanoi Philip.
»Niin, ne naiset, ne ovat kaiken pahuuden alku ja juuri», sanoi Caesar.
»Herra hyvästi siunatkoon, eivätkö naiset ole yhtä hyviä kuin miehet»,
sanoi Nancy Joe.
»Hm», sanoi Caesar. »Sanotaanhan sanassa, että miehet ovat vain vähän
alempana enkeleitä, mutta mitä naisiin tulee, siitä saamme tehdä omat
johtopäätöksemme.»
»Raamatulla ei ole mitään tekemistä Ross Christianin kanssa, isä»,
sanoi Mummi.
»Jumala varjelkoon siitä», sanoi Caesar. »Voiko kissa muuttaa nahkansa?
Ja voiko Christian Ballawhainesta polveutua ihminen?»
»Mitä siihen tulee, niin emmekö me kaikki kuitenkin polveudu
Aatamista?» sanoi Muniini.
»Niin, niinpä kyllä, ja Eevasta myös, sitä pahempi», sanoi Caesar.