»Silloin te olette keimaileva heilakka.»
Sanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen
tulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä
purskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.
Philipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate,
vaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te
kuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset
hänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»
»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.
»Minulla ei ole oikeutta — —»
Tietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen
syrjäsilmäyksen.
»Ainoastaan — —»
Philip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.
»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla,
ensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä
maatilojansa — —»
Kädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua
liikuttavat?»
»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»
»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»
Philip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä
tuota miestä, niin minä — —»
»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»