Philip ei unohtanut sitä tehtävää, jonka Pete oli hänelle antanut.
Tällainen ammatti on hyvin tavallinen Man-saarella, ja se joka sitä
harjoittaa saa oman erikoisen nimensä. Hänen arvonimensä on Dooiney
Molla, sananmukaisesti »miehenylistäjä», ja hänen pääasiallisimpana
tehtävänänsä on esiintyä vaatimattomana, epäitsekkäänä, jalona ystävänä
ja ystävällisenä avioliiton välittäjänä, jonka sulhanen on lähettänyt
morsiamen vanhempain luokse puhumaan, miten mainio mies kosija on,
miten hänellä on erinomaiset tulot tai loistava tulevaisuus ja hän
niin muodoin on mitä sopivin kosija tytölle. Mutta sen lisäksi on
hänellä toinenkin tehtävä, vähemmän tavallinen, mutta siitä huolimatta
kuitenkin yhtä tunnettu, ja tämä velvoittaa puhemiestä sulhasen
edustajana esiintymään tytön suojelijana kuin olisi hänen aviomiehensä,
ja silloin hänen tulee pitää huolta tytön siveellisestä maineesta
sill'aikaa, kun sulhanen itse on sillin tai makrillin pyynnissä tai
jossain pitemmillä matkoilla ulkomailla.
Sitten kun. Philip oli epäilyttävällä menestyksellä suorittanut
ensimmäisen tehtävänsä, hän antautui omantunnon tarkasti täyttämään
toista velvollisuuttansa. Tulos oli omituinen. Tämä toimi vaikutti,
kuten luonnollista olikin, ensi kädessä heihin molempiin, sekä
Philipiin että Kateen. Philip muuttui hyvin vakavaksi ja tavattoman
juhlalliseksi, sillä kun tahtoo esiintyä toisen siveellisenä
suojelijana, täytyy itsensä ensin kohottaa kaiken kevytmielisyyden
yläpuolelle. Kate tuli äkkiä hyvin hiljaiseksi ja nöyräksi, hyvin
huomaavaiseksi ja vaatimattomaksi, puhuen hiljaa ja punastuen
helposti. Tyttö, joka oli kiduttanut Peteä ja näytellyt emäntää vähän
siellä ja täällä, oli kuin kyyhkynen joutuessaan Philipin silmän
alle. Jonkinlainen pelonsekainen kunnioitus tavoitti hänet Philipin
läsnäollessa. Tytöstä tuntui suloiselta kuunnella hänen suustaan
lähteviä viisauden sanoja kun hän keskusteli, ja vielä suloisempaa
oli totella hänen tahtoansa, kun hän määräsi jotakin. Pieni viisas
pää kääntyi aina siihen suuntaan, missä Philip esiintyi, ja hänen
äänensä soi kuin ilokellot tytön korvissa. Kun hän lähtiessään
kohotti hattuansa ja kumarsi kevyesti hyvästiksi, näki tyttö siitä
unta seuraavaan päivään. Tyttö tuskin tajusi, mikä merkillinen muutos
hänessä oli tapahtunut ja hänen kotiväkensä oli ihmeissään.
»Kirry, tyttöseni, etkö sinä voi oikein hyvin?» sanoi äiti.
»Voin kyllä, äiti, miksi sitä kysyt?» sanoi Kate.
»Onko sinulla, lemmikkini, hammassärkyä?»
»Ei.»
»Silloin sinua varmaankin kiusaa se uusi hattu, jonka olet nähnyt neiti
Clucaksen puodinikkunassa?» kysyi äiti.
»Hillitse kielesi, vaimo», kuiskasi Caesar kädenselkänsä takaa. »Henki
tekee työtänsä tytössä. Anna sille tilaa, äiti, anna sille tilaa.»
»Lirunlarua», sanoi Nancy Joe. »Sekoita tulikiveä siirappiin ja juo
koiruoho- ja kamomilliteetä, se auttaa.»
Kun Philip ja Kate olivat yhdessä, he puhuivat lakkaamatta Petestä.
»Pete pitää tästä», ja »Pete ei pidä tuosta», ja »Pete aina sanoi
niin ja niin», kuului loppumatta. Tällä tavalla he koettivat pitää
Peteä muistissansa, ja oli kerrassaan ihmeellistä, miten monenlaisiin
asioihin Pete-parka kykeni.
Eräänä iltana oli »Keijukaisessa» tavattoman iloinen ja äänekäs sakki
koolla. Erään kalastajalaivan kapteeni oli kutsunut joulu-illallisille
ne miehet, jotka oli pestannut seuraavaa pyyntikautta varten. Vaimot,
lemmityt ja ystävät olivat siellä ja vanhoja merkillisiä tapoja
seuraten he iltaansa viettivät.
»Onko koskaan tapahtunut mitään niin merkillistä maailmassa, Philip?»
tirskui Kate ovenraosta ja seuraavana hetkenä Philip oli hänen
rinnallansa eteisessä, jossa tyttö nöyrästi painoi päänsä alas ja
katseli hänen kenkiinsä.
»Minun kai täytyy pyytää anteeksi.»
»Mitä niin?»
»Kun minä kutsuin teitä sillä nimellä.»
»Pete kutsuu minua Philipiksi. Miksi ette te tekisi samoin?»
Silmät kohosivat puoliksi varkain hänen liivinsä nappeihin. »Ehkäpä
niin, tuota, ei suinkaan se vahingoittane, vaikka minä sanonkin teitä
siksi kuin Petekin? Mutta sitten — —»
»Mitä sitten?»
»Hän sanoo minua Kateksi.»
»Luuletteko, että hän sallisi minun tekevän samoin?»
»Siitä olen aivan varma.»
»Sanotaanko sitten niin?»
»En oikein tiedä.»
»No, Peten tähden.»
»Juuri niin.»
»Kate!»
»Philip!»
He eivät voineet selittää sinä hetkenä tunteitansa. Se oli niin ihanaa,
niin kaunista. Se oli niin suloista ja hellää, etteivät he voineet olla
nauramatta aivankuin joku olisi kutkuttanut heitä.
»Tietysti me emme saa käyttää näitä nimiä muulloin kuin ollessamme
aivan kahden», sanoi Kate.
»Oh, ei, ei tietenkään, vain silloin kuin olemme aivan kahden», sanoi
Philip.
Näin he pimittivät toinen toisensa silmiä ja lähtivät kulkemaan käsi
kädessä pitkin jyrkänteen reunaa.
Kun vietettiin sen vanhan vuoden viimeistä päivää, jolloin Pete oli
lähtenyt matkallensa, Philip suoritti uskollisesti hänelle annettua
tehtävää.
»Aiotko mennä johonkin ottamaan uutta vuotta vastaan, Philip?» kysyi
Kate eteisen ovelta.
»Minä tahtoisin kaikista mieluimmin pistää jalkani tänne, mutta minun
läsnäolostani ei ole suurta iloa», sanoi Philip.
»Miksi ei?»
»Minä olen vaalea, eivätkä vaaleat tuota sinulle onnea, tiedäthän.»
»Ah!»
Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Kate huudahti:
»Minäpä tiedän keinon.»
»Minkä keinon?»
»Tule tänne Peten asemesta — hän nyt kaikissa tapauksissa on kylliksi
tumma.»
Philip oli ihastunut tästä keksinnöstä. »Se on hyvä ajatus», hän sanoi
vakavasti. »Olen täällä Peten sijasta, se on hyvä ajatus. Nythän
poika-parka ottaa vastaan ensimmäistä uuttavuottansa poissa kotoa.»
»Niin kyllä, sääli häntä», sanoi Kate.
»Tulenko minä siis?»
»Minä odotan sinua täsmälleen kello kaksitoista.»