Nan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä
laatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä
tavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten
kanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja
nauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui
vanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin
vetoamalla hänen isänsä muistoon.
Eräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein
Man-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen
oli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa
ja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään
turskia.
»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata
kotiin tee-ajaksi.»
Philip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan,
hän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota
täti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta,
mutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin
tavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti
ja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö
porisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä
ruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes
takaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.
»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.
Ja puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus
vastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö
todellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»
»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin
aivan unohtanut, täti kulta.»
»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua
palaamaan kotiin.»
Hän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa
uuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja
hermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.
»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä
aikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun
sinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua
tulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä
ja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan
täti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut
ensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla,
kun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan
meluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»
»Äitinikö?»
»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä
tänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei
näyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää
harsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin
ihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä
nukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä
pystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi
isoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä
olkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen
näkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään
hän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen
lakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin
äitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa,
tuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä
nytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä,
kääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»
»Isä-raukka!» huudahti Philip.
Nan-tädin silmät välähtivät.
»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi,
poikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä
olin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella
nauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä,
kapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen
päähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!'
Ja merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen
ajatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli
sinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä
piipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee
kuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut
yläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin,
missä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä.
Tom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään
hän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi:
'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut
ketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja
otaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä
ollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja
syöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten
uuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa
itkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta
siinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä
äänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana:
»Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala
suo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun
hänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon
nurmen alle?»
Nan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti
venheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen
aikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle
antautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä
tähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen
ainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli
lähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja
harjoittamaan.
Maikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni
kuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista
Philipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään
torninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat
hellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen
kotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi.
Täällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava
isäntänä.
Punaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu
englantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin
muodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen
he tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta
varietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen,
pudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.
Nuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa.
Hän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja
kaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja
kasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi
hän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä
esiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli
Man-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja
joka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.
Nan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja
valkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.
»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä.
Isä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»
»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua
vaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen
ensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö
edullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa.
Ehkei asuntosikaan ole oikein hauska?»
»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien
läheisyydessä — —»
Nan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään
viihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.
»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»
Nan-täti näytti tyytyväisemmältä.
»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista,
mutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa
harjoittaa.»
»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven
suussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää
serkkuansa korvalle.
Pete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin.
Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät
sisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti
muutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja
näytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.
»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä
piano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian,
mitä kuuluu?» £
»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.
»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi
kuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»
Parin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa
neitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»
»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan»,
sammalsi Nan-täti.
»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»
»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»
Ballawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina
korkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on
kaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»
»Niin on», vastasi Philip.
»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin
virkaa?»
»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.
Ballawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti
Christian?»
Nan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme,
Peter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen
isänsä olisi elänyt — —»
Ballawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot
nähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle
lakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»
Hermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.
»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon
voitte uhrata siihen?»
»Pelkään, Pete — —»
»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»
»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»
Ballawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän
kuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»
»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta
— —»
»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut
että hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan
minulle toista tuhatta puntaa.»
Nan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.
»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena
lakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»
»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.
»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin
saaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään
Manin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle
maksamaan puoliakaan tästä summasta.»
»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä
Philipille», sanoi Nan-täti.
Ballawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä
minua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta
lakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen
avonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta
jotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain
suosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»
»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin
suhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat
käsittää minua?»
»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.
Ballawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä
vaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan,
valmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»
Nyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.
»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi
poika.»
Ballawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi
»Lähempänä nahkani on kuin paita.»
Nan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen
sisässään kuohuvasta harmista.
»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.
»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.
»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen
tulevaisuutensa hyvälle alulle.»
»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»
»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä,
jonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi
tehty.»
Ballawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu
lopettamaan tämän keskustelun?»
Hän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.
»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä
talosta?»
»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.
Ballawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori
mies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä
mitään.»
»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.
Ballawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri
sinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on
halpa ja — —»
»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä
kipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat
nyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille,
ja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja
veljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he
olisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita
ja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet
putoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa
kasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he
katsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät,
mikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»
Aivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen
puhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä
uhkaavat haamut.
»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha
suunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla
kielellään.
»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet
tehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin
on Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun
rangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin
olet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta
tavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen
murskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli
vihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä
kokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on
tapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua
se oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa
pitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi
tehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja
säälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»
»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan
neidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi
Ballawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:
»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut
talosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä,
kunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta
karvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen,
enkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin
nainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton
läheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa,
Peter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä
yhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni.
Tahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea
koti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen
sydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun
sydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva,
on aina oleva.»
»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha
olento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen
puoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.
»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi
enemmän!»
Ja tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita
ja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen
askeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan
topatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven
yläpuolella.
Nan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi
kyyneltulvaan.
»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän
sittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on
tehtävä?»
Philip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa
avannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.
»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi.
»Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»
Hän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan
hänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on
äidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja
tädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni
päästä teidän oppilaaksenne?»
Lakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei
riitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.
»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian»,
lisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena
vuonna palkkaakin.»